Kun radiossa soi Zen Café, hän sanoo että taas jotain retroa, sulkee radion ja näyttää mielenkiintoista musiikkivideota. Tajuat, että hänelle radio on retroa.

Kun tarvitaan haitarille sopivat nuotit tiettyyn iskelmään, hän googlaa ja sinä haet osoitteesta vaski.finna.fi. Tällä kertaa kirjasto voittaa.

Kun tarvitset tietoa, löytyykö WordPressistä ilmasta versiota, hän googlaa ja sinä mietit, keneltä kaverilta voisi kysyä. Hetken päästä blogialusta on pystyssä googlen avittamana. Tosin hänen mielestään videot ovat paljon helpompia tehdä ja katsella kuin blogit.

Kun yrität selvittää teknisen laitteen toimintoja, hän googlaa ja sinä plaraat käyttöohjetta. Google voittaa.

Kun puhut korpimaisemasta, hänelle siinä on negatiivinen sävy, sinulle se on täyttä sielunrauhaa. Toistaiseksi hän on tullut mukaan korpeen – istumaan läppärin ääreen.

Kun mietit, mikä tuo punainen kukka olikaan, kun se ei ole mäkitervakko… ”Puna-ailakki”, hän ilmoittaa kännykästään.

Kuka on Danny? hän kysyy. Käy ilmi, ettei hän myöskään tiedä, kuka on Tapio Rautavaara. Pöyristyneenä tästä sivistymättömyydestä pidät luennon näiden kulttihahmojen merkityksestä maamme viihde-elämälle. Hän soittaa sinulle Two Steps from Hellin elokuvamusiikkia, ja kaivaa netistä yhä uusia pelimusiikkeja.

Hänen mielestään jäät paitsi niiiin paljosta, kun netti on täynnä maailman parasta musiikkia. Sinä pakotat hänet kuuntelemaan maailman parhaita CD-levyjä ja C-kasetteja, joita vaalit lukemattomissa laatikoissasi.

Mutta –

se kaikki on äärettömän mielenkiintoista.

Kaikki tieto on ulottuvillamme, jos vain osaamme hakea sitä. Ja miten monia kiinnostavia keskusteluja olisi jäänyt käymättä, ellemme katsoisi maailmaa eri näkövinkkeleistä; miten monta oivallusta vailla olisimme, miten monia musiikkielämyksiä köyhempiä. Ja ennen kaikkea: miten paljon kauemmin saisimme tapella kaikkien digihaasteiden kanssa…

Oikeasti näissä tilanteissa opimme eniten itsestämme, sen lisäksi että yllätymme aina uudelleen siitä, miten paljon teini osaa, tietää ja pohtii asioita. Muistelemme omia kouluaikojamme, ja tajuamme ehkä jotain siitä, millä on ollut oikeasti merkitystä, millä ei.

Joudumme kyseenalaistamaan omia tapojamme ja opettelemaan uusia. Se, miten kohtaamme nämä tilanteet ja uudet asiat, kertoo paljon meistä itsestämme. Sille kannattaa uhrata hetki aikaa.

Hankalimmissa käänteissä on hyvä muistaa huumori – eli nauraa lempeästi itselleen.

On toki ollut myös tilanteita, jolloin ei ole naurattanut yhtään. Ehkä niiden opin ymmärtää vasta myöhemmin. Omien vihreittensä kohtaaminen on työn ja tuskan takana. Merkillistä, miten monin tavoin elämä meitä opettaa.

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

5 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: