Kuva: Henrik Haapala
Alla uusi, suoraan tehtaalta ja pinnoituksesta tullut metalliviininpunainen, ihana pikku-Yaris. Sama merkki ja malli kuin aiemmin – mutta automaattivaihteinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni, lukuun ottamatta lyhyttä koeajoa pari kuukautta sitten. Apua!
Miten voikin tässä iässä vielä (50+) uuden opetteleminen jännittää näin paljon! Voisi luulla, että osaisi jo kohdata uudet asiat rennolla otteella, mutta ei. Olen joutunut opettelemaan aika monta uutta puhelinta, käyttöjärjestelmää, tietojärjestelmää, sovellusta, some-kanavaa ja ties mitä, ja selvinnyt niistä useimmista (lähes) voittajana, tosin joidenkin kanssa on joutunut käymään aika pitkiä taisteluja. Mutta autojen kohdalla pelko tulee eri tavalla vastaan, edelleen.
Kun täytin kahdeksantoista, en halunnut ajaa ajokorttia, koska pelkäsin ajamista. Asuimme nykyisen siippani kanssa Turussa, joten kulkeminen kävellen, bussilla tai pyörällä yliopistolle tai muualle kaupunkiin oli helppoa.
Aloimme perustaa perhettä. Teimme päätöksen rakentaa talo maalle, jossa tulevilla lapsillamme olisi turvallisempaa kasvaa kuin kaupungissa. Bussit kulkivat Kustavintietä, mutta harvakseltaan, ja pysäkiltä oli vielä lyhimmilläänkin kilometrin verran matkaa kaava-alueen ulkopuolelta ostamallemme metsätontille.
Tontin hankkimisen jälkeen ei vielä ollut mitään ongelmaa, kuljimme samalla kyydillä. Alkoi kuitenkin pikku hiljaa olla selvää, että minunkin olisi hankittava kortti ennemmin tai myöhemmin. Kun joskus asuisimme Lemussa, lasten kuljettaminen hoitoon ja kulkeminen töihin ei mitenkään onnistuisi ilman, että meillä kummallakin olisi sekä kortti että oma auto. Työmatkamme ja -aikamme olivat aivan eri maailmoista, joten yhdellä autolla kulkemista ei voinut kuvitellakaan.
Inssikään ei mennyt läpi ihan ensimmäisellä kerralla…
Totuttelin ajatukseen aikani, ja menin autokouluun (jätetään väliin se puolison pitämä kytkimen käyttöopetus Impivaaran uimahallin pihalla). Onneksi ajo-opettaja oli mukavan leppoisa. Kun toisen yrittämän jälkeen pääsin läpi inssistä, olo oli aika mahtava!
Autoja on matkan varrella täytynyt muutaman kerran vaihtaa – vain yhden kerran sen takia, että kärry meni lunastukseen (onneksi siskolle ei käynyt kuinkaan!). Nykyään en enää pysäköi työpaikan parkkihallissa – tai muuallakaan – pylvään viereen tai ahtaaseen väliin. Aina uuden auton opetteleminen on ollut kauhun paikka.
Reilun 900 kilometrin mökkimatkoilla varakuski olisi useasti ollut tarpeen.
Useampaan kertaan mies on yrittänyt houkutella kokeilemaan perheen isoa maasturia. Olen ehdottomasti kieltäytynyt kokeilemasta, edes mökkitiellä. Pelkästään kyydissä oleminen tuntuu siltä, ettei valtavan möhkön mittasuhteita pysty hahmottamaan, ja pelkääjän paikalla tosiaan pelkään peruutus- ja parkkeeraustilanteissa, vaikka kokemuksesta tiedän, että turhaan.
Se täytyy myöntää, että reilun 900 kilometrin mökkimatka perheen kanssa menee isossa möhköautossa mukavammin kuin pienemmällä kyydillä. Ja niillä matkoilla varakuski olisi monesti ollut enemmän kuin tarpeen. Silti en ole uskaltanut mennä rattiin. Siinä kun on automaattivaihteetkin…
Omaa automaattivaihteistakin emmin pitkään. Vanha auto oli kuitenkin jo täyttänyt 11 vuotta, ja alkoi vaatia toistuvia korjauksia. Harmitti, kun autoa ei saanut samana päivänä mukaan korjauksesta, vaan se piti jättää odottamaan sitä ja tätä varaosaa.
Lopulta sain tarpeekseni jarrujumeista ja ruostuneista osista, ja annoin periksi. Automaatti on vähitellen alkanut tuntua vähemmän pelottavalta, kun tässä Nousiainen-Askainen-Masku-akselilla olen siihen totutellut. Nyt uskallan jo lähteä yksin liikkeelle, kun ensin on harjoiteltu yhdessä, ja kaikki uudet hallintalaitteet käyty perheen teinin opastuksella läpi.
Pelkäätkö sinä uusia asioita, vai heittäydytkö uusiin haasteisiin innostunein mielin?
P.S. Tietenkin on selvää, että huvipuistoissa olen uskaltautunut lähinnä possujunaan, koskenlaskuun ja maailmanpyörään…
Artikkeli ei sisällä kaupallista yhteistyötä.
SATUnnaista – Kirjoituksia ja runotuotteita 