Tässä eräänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen päätin lähteä pienelle kävelylle ennen töihin lähtöä, jotta saisin itseni paremmin hereille.
Aamu oli uskomattoman kaunis, sumu vielä viipyi pelloilla ja metsänreunoilla, ja aamuaurinko loi yhdessä sumun kanssa kultaisen hohteen kypsyville viljapelloille.
Pysähdyin katsomaan: metsänreunassa, kännykkäkameran tavoittamattomissa sumun keskellä oli peura syömässä aamupalaa. Sen juuri ja juuri erotti pellosta. Mikä suojaväri! Ja sitten huomasin vasan vähän emon perässä.
Juuri kun sumu oli väistymässä ja aurinko kultasi peuran kyljet, arka eläin vasoineen vetäytyi metsän suojaan. Kamerakäsi oli myöhässä.
Yhtäkkiä kuulin kurkien huutoja. Hetken päästä kaksi kurkea lensi ylitseni.
Kun lähdin ajamaan töihin, Spotifysta lauloi Barbara: Jamais la fin d’été n’avait paru si belle... ei koskaan ole loppukesä näyttänyt niin kauniilta…
Kunpa olisin saanut edes osan tuosta aamutunnelmasta silloin, kun aamut tuntuivat kaikkea muuta kuin kauniilta. Sinä aamuna, kun pienten lasten aamutoimirähinässä paiskasin ulko-oven kiinni niin, että se olikin kimmonnut takaisin auki – ovi oli selällään talvipakkaseen, kun tulimme kotiin.
Tai sinä aamuna, kun vein lapsia hoitoon, jälleen täynnä kiukkua taaperoiden viivästelystä, ja olin todella lähellä ajaa päistikkaa päin vasemmalta satasta tulevaa autoa, kun käännyin kotitieltä Kustavintielle, enkä vain nähnyt autoa. Lapset kyydissä. Onneksi oli suojelusenkeli matkassa.
Tai kaikkina muina aamuina, kun olen lähtenyt kotoa väsyneenä tai pipo kireällä.
Yritän muistaa tuon aamun jokaisen huonosti nukutun yön jälkeen. On olemassa hyviä aamuja, paljon. Ja ainakin joskus, ehkä useinkin, me voimme myös itse tehdä niitä.
Tässä elämäntilanteessa minä voin tehdä päätöksen lähteä aamukävelylle yksinäni. Aina ei voi. Jos (tai kun) sinulla tai perheelläsi on hankalia aamuja, voitteko tehdä jotain toisin kuin ennen?
Pienten lasten kanssa tuntuu usein siltä, että kaikki keinot on taas jo kokeiltu, ja silti ollaan samassa kiehumispisteessä. Insinöörimieheltäni olen oppinut, että ratkaisu löytyy usein kääntämällä ongelma nurinpäin. Jos lapset kiukuttelevat, voiko aikuinen muuttaa omaa reagointitapaansa? Voivatko perheen aikuiset vaihtaa rooleja? Laantuuko lapsen kiukku, jos hänelle antaa luvan kiukutella?
Toivon sinulle kauniita, ja jos mahdollista, sopuisia aamuja alkavaan syksyyn!
SATUnnaista – Kirjoituksia ja runotuotteita 