Olen monesti sanonut, että osaan kirjoittaa vain omasta elämästäni, en osaa keksiä tarinoita. Huomaan, että tämä ei aina pidä paikkaansa. Tässäkin tekstissä kirjoitan omien ajatusteni lisäksi yleisemmällä tasolla, ja yksi runoista ei kerro omasta elämästäni.

Puhutaan tyhjän pesän syndroomasta, mutta kyllähän se alkaa (viimeistään) siitä, kun jälkikasvu siirtyy toiselle asteelle, mukaan tulevat tyttö- tai poikaystävät tai kesätyöt. Yhteiset lomat vanhempien kanssa eivät enää ole itsestäänselvyys, puhumattakaan arki-illoista.

Silloin alkaa miettiä, että tässäkö tämä nyt oli, perhe-elämä, ”meidän elämä”. Yhtäkkiä on tyhjää aikaa, aikaa jolloin kukaan ei roiku lahkeessa, pyydä ruokaa tai muutenkaan tunnu tarvitsevan. Mikä helpotus – ja samaan aikaan niin outoa.

Poikaset

jo lentäneet.

Hiljaisuus

humisee korvissa,

enteilee syksyä.

Satu Haapala, Savu kulkee polkua pitkin (ks. Runotuotteet)

Jos elämä on rakentunut vahvasti vanhemmuuden ja työn varaan, mitä teen? Takerrunko tiukemmin työhön, vai osaanko hakea elämääni jotain ihan vain minua itseäni varten – on se sitten rauhaa ja hiljaisuutta tai aktiivista tekemistä? Tiedänkö, mitä haluan ja tarvitsen? Tunnenko sisimmässäni, kuka olen ja miksi olen olemassa, ja elänkö sitä todeksi?

Viime vuonna sanoin ystävälleni, että tunnen eläväni elämäni parasta aikaa nyt, kun on aikaa ja rohkeutta tehdä monia asioita, mistä nauttii. Ei tarvitse enää niin kovasti välittää siitä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Olen vielä siitä onnekas, että minulla on mielekäs työ, jossa pääsen kehittämään itseäni, ja riittävästi terveyttä työhön ja itseni toteuttamiseen. Kaikilla näin ei ole.

Joskus elämä tuo ikäviä yllätyksiä, joskus iloisia. Uudesta elämänvaiheesta voikin tulla ihanampi, vilkkaampi tai stressaavampi kuin etukäteen on kuvitellut – jos vaikka lapsenlapsia ilmaantuu ajateltua nopeammin, tai jos joku läheisistä tai itse sairastuu. Uusperheissä taas voidaan elää useita elämänvaiheita rinnakkain.

Ennakoimattomia muutoksia voi tulla myös työelämässä. Muutenkin työelämän muutoksissa mukana pysyminen vaatii sopeutumista ja uuden oppimista ihan kaiken ikäisiltä. Viisikymppisenä tulee kuitenkin mieleen, että onko sillä minun keräämälläni kokemuksella ja osaamisella vielä jotain merkitystä kaiken tämän uuden keskellä. Onko minulla paikka työelämässä, tarvitseeko joku minua? Itsensä tarpeelliseksi tunteminen on tärkeää psyykkiselle hyvinvoinnille.

Miten muuttuu parisuhde, kun keskinäistä aikaa on enemmän, eivätkä teinien edesottamukset enää hallitse vuorovaikutusta? Osaammeko olla kahden? Mitä tekisin, jos puolisolle sattuisi jotain?





Punainen mökki oli seissyt riippakoivun alla.

Koivulle jäi sentään hopeapaju.

Se ei tuntenut pajua kovin hyvin,

sillä mökki oli seissyt heidän välissään.

Kun purkujätteet oli korjattu,

heillä oli yhteistä vain

villiintynyt heinä, vattupensaiden rastaat

ja iltaruskoon sulava taivaanranta.

Satu Haapala, Savu kulkee polkua pitkin (ks. Runotuotteet)

Toisaalta viimeistään tässä iässä omat vanhemmat alkavat ehkä tarvita apua aiempaa enemmän – joko käytännön apua kaupassakäyntiin ja muuhun asiointiin, tai ehkä henkistä olkapäätä omaan vanhenemiseensa. ”Kun ensimmäistä kertaa tässä tullaan vanhaksi, niin ei oikein tiedä, miten se tapahtuu”, kuten äitini sanoi.

Ja kun itse olen ensimmäistä kertaa tässä elämänvaiheessa, en aina oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua lasten aikuistumiseen, tai omien vanhempien vanhenemiseen.

Yhtä vaikeaa kun aikoinaan oli jättää lapsi ensimmäistä kertaa päiväkotiin – antaa lapsen mennä pyörällä yksin kouluun, päästää yläkoululaisena yökylään – on nyt katsoa, miten hän lähtee autolla pihasta. Menee armeijaan. Matkustaa Alpeille laskettelemaan kaveriporukan kanssa (”…onhan sulla vakuutukset kunnossa, onhan??”).

Pienenä pisteenä vielä näen sinut

niemenkärjessä kalassa,

kohta katoat

kärjen toiselle puolen

isoveljen seurassa, onneksi.

Jos en enää erota teitä

on vain luotettava.

Ja pian lompsitte takaisin

ämpäri tyhjänä,

hyvillä mielin

onkimisen autuudesta.

Satu Haapala

Siihen on oppinut pakon edessä pikku hiljaa sopeutumaan, että lapset kasvavat, heille pitää antaa tilaa ja päästää elämään omaa elämäänsä. Oppinut luottamaan, että suhde lapsiin säilyy kotoa pois muuttamisen jälkeen – toisenlaisena, mikä sekin vaatii vähän harjoittelua puolin ja toisin.

Miten sopeutua siihen, että omien vanhempien läsnäolo elämässä ei olekaan enää itsestäänselvää?

Aiheeseen liittyvää:

Kirjasto, puna-ailakki ja muita kohtaamisia

Yle: Perheneuvojan seitsemän vinkkiä: näin selviät tyhjän pesän syndroomasta

Miksi arvostetuksi tulemisen tunne on tärkein sosiaalinen tunne työelämässä?

Seuraa blogia

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

6 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: