Yksi kouluaikojeni harrastuksista oli klarinetinsoitto Turun seurakuntien puhallinorkesterissa 70-luvun lopulta 80-luvun puolivälin tienoille (apua, onpa siitä aikaa!). Kiersimme joka joulukuu Turun kirkoissa säestämässä lukuisia Kauneimpia joululauluja. En ole silti saanut joululauluista tarpeekseni, päinvastoin!
Valitsin soittimekseni klarinetin isoveljen vanavedessä – ja varmaan myös siksi, että sellainen sattui olemaan vapaana orkesterin varastoissa. Olin laiska harjoittelemaan, käytännössä en koskaan harjoitellut yhteisharjoitusten välillä kotona.
Orkesterin mukana soittaminen oli minulle se juttu, ihan niin kuin kuorossa laulaminen vähän myöhemmin. Sai olla osa jotain suurempaa, yhtä musiikin virtaa. (Olen aiemmin kirjoittanut ryhmässä esiintymisestä: Ramppikuumetta? Ei sitten yhtään!)
Isä kuljetti meitä kolmea, myöhemmin neljää sisarusta harjoituksiin ja keikoille. Yhteen aikaan isäkin oli mukana soittamassa. Jos isä ei päässyt, menimme bussilla, ja samassa orkesterissa soittanut kummisetäni kuskasi meidät isolla pakettiautollaan kotiin, ettei meidän tarvinnut perjantai-iltana myöhään jäädä torin reunaan odottamaan bussia.
Vaikka säestettävät joululaulut olivat oikeastaan samat vuodesta toiseen, niitä harjoiteltiin joka syksy. Jotkut olivat melko kyllästyneitä samoihin vanhoihin joululauluihin. Minä tykkäsin – etenkin siinä vaiheessa, kun päästiin kirkkoväkeä säestämään, ja koko kirkko täyttyi laulusta ja soitosta.
Turun kirkoista tulivat suunnilleen kaikki tutuiksi, ja monet seurakuntatalot: Mikael, Martti, Maaria, Pallivahan kirkko, silloinen Kaarinan, nykyinen Pyhän Katariinan kirkko, ja uusi ja erilainen Henrikinkirkko. Kaarinassa käytiin Hovirinnan seurakuntakeskuksessa, josta on nyttemmin tullut Kaarinan kirkko. Kuusistossakin taidettiin joskus käydä. En ole ihan varma, olimmeko myös Tuomiokirkossa.
Monessa pienemmässä kirkossa oli aika ahdasta alttarin edessä, kun parin-kolmenkymmenen hengen porukalla asettauduimme sinne soittimien ja nuottitelineiden kanssa. Joskus oli sovittelemista saada kaikki mahtumaan siten, että jokaisella oli näköyhteys orkesterinjohtajaan.
Yksi mieleenpainuvimmista paikoista oli silloisen Kakolan lääninvankilan kirkko. Sinne ei menty kukin omin päin sakastiin lämmittelemään soittimia, vaan kokoonnuimme kaikki yhteen vankilan ovien ulkopuolelle, ja yhdessä meidät saatettiin perille monien käytävien ja lukittujen ovien taakse.
Siellä tuli kouriintuntuvasti koettua se, että joulun sanoma kuuluu jokaiselle.
(Hieman tähän liittyen on vielä yksi joululauluaiheinen postaus tulossa… )
Nykyään laulan joululauluja pääasiassa autossa, kuten kaikkea muutakin.
Työpäivieni välissä
minut pelastaa
tämä pyörillä kulkeva kappeli,
henkilökohtainen.
– Satu Haapala, Pirunpelto
Kirkossa istuminen on käynyt hankalaksi muutamastakin syystä (ks. Levottomat jalat (RLS) – mistä siinä on kysymys?). Joitakin konsertteja olen käynyt kuuntelemassa seisten, mutta juuri nyt eivät lonkat kestä pitkään seisomista.
Nautitaan joululauluista kukin omalla tavallamme!
Kauneimmat joululaulut Turussa ja Kaarinassa
P.S. Miksi koko sisarusparvi soitimme puhallinsoittimia? Taustalta löytyy astma. Tyksin pitkäaikainen lastenpoliklinikan ylilääkäri, lastentautiopin professori, astma- ja allergialääkäri Antti Koivikko oli sanonut, että puhallinsoittimet kaikille, niin keuhkot vahvistuvat. Niinhän ne vahvistuivatkin, ja saimme mukana valtavan määrän kokemuksia, elämyksiä ja rakkauden musiikkiin!
SATUnnaista – Kirjoituksia ja runotuotteita 