Lähipiirini tietää, että olen jonkin sortin lehtifriikki, siis paperisten lehtien suhteen.
Luen kaikki kotiin tulevat asiakaslehdet, otan apteekeista lehdet, jotka eivät ole tulleet kotiin, haen lehtiä kirjaston poistolehtihyllystä, tuon töistä kotiin ammattilehtiä, ostan naistenlehtien irtonumeroita, koska yhteisellä periaatepäätöksellä meille ei tule kotiin tilattavia aikakauslehtiä.
Useinkaan en ehdi lukea lehtiä saman tien, vaan kerään niitä kasoiksi yöpöydälle ja omalle työpöydälleni kotona (kyllä, tässä elämänvaiheessa minulla on oma työpöytä kotona!).
Näitä kasoja sitten yritän perata lomilla. Joululomalla luin muun muassa Trendin numeroa 7/2019.
Lehden Parasta ajateltavaa -palstalla oli lyhyt juttu UN Women Suomen vt. toiminnanjohtaja Elina Nikulaisesta ja hänen ajatuksistaan. Heti tuli mieleen Outi Mäenpää ja hänen sanomansa tunteiden käsittelemisestä kehittämispäivässämme (ks. Outi Mäenpää ja transaktioanalyysi sekä jatkojuttu Minä ja musiikkiterapia), vaikka Nikulainen puhuukin sukupuolten välisistä eroista tunteiden käsittelyssä.
Nikulainen aloitti jokin aika sitten ainoana naisena Miehet ry:n hallituksessa, koska uskoo, ettei tasa-arvoa voida saavuttaa, ennen kuin myös miehet vapautuvat ahtaasta muotistaan. Hän sanoo:
”Kaikilla on varmasti rakkaita miehiä, joiden puolesta olemme surullisia. Mies ei voi olla haavoittuvainen, koska täytyy saavuttaa ja suorittaa. ”
Juttu jatkuu:
”Jos mies joutuu kasvamaan kapeaan muottiin, samalla tytöt kasvatetaan vain äideiksi ja puolisoiksi. Naisille saatetaan opettaa, että muiden tunteet pitää asettaa omien edelle. Miehen puolestaan pitää piilottaa ne.”
Uskon, että monille lapsille nämä mallit siirtyvät tiedostamattomina käyttäytymismalleina, eivät niinkään suorina sanallisina opetuksina. Toki vielä 1970-luvulla on saatettu sanoa, että pojat eivät itke – toivottavasti ei enää myöhemmin, tai tänä päivänä.
Tunnustan kyllä itsekin sanoneeni lapsilleni eri tilanteissa, että ”älä itke”, monellakin äänensävyllä. En ole ollut hyvä rohkaisemaan lapsia erilaisten tunteiden ilmaisuun, enkä osaa sanoa, minkälainen esimerkki olen siinä ollut itse. Itsekin olen opetellut tunnetaitoja vasta aikuisena, lasten ja musiikkiterapian myötä.
Laadukas varhaiskasvatuksemme on ollut edistyksellisempi: päiväkodissa pojillemme on opetettu tunteiden tunnistamista.
Onneksi olen kuitenkin pystynyt myöhemmin puhumaan aikuistuvien poikieni kanssa tunteista, niiden käsittelystä ja käsittelemättömyydestä. Toivottavasti he kasvavat vähän vähemmän ahtaaseen muottiin kuin meidän sukupolvemme.
Trendin juttu muistuttaakin, että naiset voivat vaikuttaa tasa-arvon edistämiseen esimerkiksi puhumalla poikalapsille tunteista. ”Anna mahdollisuus olla haavoittuvainen”, Elina Nikulainen muistuttaa.
Itke sinä poikani
itke kun itkettää,
kovia poikia on maailma täynnä.
Anna pilkan valua viemäriin,
kyynelten kostuttaa maa
parempien aikuisten kasvaa.
– Satu Haapala, Pirunpelto, 2009
Lisäisin, että tasa-arvon lisäksi tunteista puhumalla edistetään niin henkilö- kuin perhekohtaista hyvinvointia. Eikä kenenkään tarvitsisi kerätä pirunpeltoja rintaansa.
”Tunteet muodostavat persoonan. On kamalaa ajatella, että jos tunteitaan ei saa tai osaa käsitellä, osa itsestä jää kokonaan kokematta”, Nikulainen sanoo.
Ja jos joku ei vielä tiedostanut ylisukupolvisia traumoja, joista Outi Mäenpääkin puhui, niistäkin on viime aikoina kirjoitettu mediassa, ja hyvä niin. Tätä Ylen juttusarjaa kannattaa seurata:
Miten sinun perheessäsi on kasvatettu poikia tunteiden ilmaisemiseen?
SATUnnaista – Kirjoituksia ja runotuotteita 