Kylmäuintia ja Mambaa

Saunan ovi käy tiuhaan. Ovella kohtaavat lämpimään rientävät ja kylmään lähtevät Jääkarhut sekä höyrypilvet. Hämärän saunan täyttävät puheensorina, väliin äänekäskin, ja korventavat löyhähdykset heittävä löylynsihinä.

Istun alhaalla jakkaralla, koska kuumat löylyt voivat saada levottomat jalat hermostumaan myöhemmin yöllä. Ovesta tulee sopivasti viileää, mutta nostan jalkani portaalle, jotta saan nekin vähän lämpiämään ennen kylmään pulahdusta.

Kun olemme kunnolla lämmenneet, lähdemme pitkiä portaita ja laituria pitkin veteen – avannosta ei ole tänä talvena voinut puhua. Tuuli ei onneksi sovi tänne, mutta hiukan ehtii tulla kylmän tuntu, vaikkei ole pakkastakaan. Isäntä menee edellä crockseissaan, emäntä perässä muovitossuissa.  

Vesi on korkealla Maskun Saunaparonin rannassa, vain muutama porras ja kylmä vesi tulee vastaan. Vedän syvään henkeä, astun portaat alas ja pulahdan – muutama hätäinen veto, ja äkkiä ylös. Pikainen kasvojen huuhtelu portailla ennen kuin jalat jähmettyvät kokonaan. Konkarit uivat pitkälle, me olemme noviiseja vielä.

Laituria takaisin kävellessä ei enää tunnu kylmältä. Saunan terassilla otetaan huikat vesipullosta tai termarista ennen kuin sukelletaan takaisin saunan hyväilevään lämpöön.

Uimareita tulee lisää, sauna alkaa olla täynnä, tiivistetään, tehdään tilaa. Minulla on onneksi jakkara, mutta välillä tuntuu, että olen toisten jaloissa ovensuun ja rappusten välissä. En anna sen haitata. Kuuntelen ihmisten juttuja; joku kertoo vitsejä, toiset ihmettelevät kevään merkkejä tammikuussa, kolmannet juttelevat omia juttujaan.

Hetken päästä toinen pulahdus, ja takaisin saunaan. Kolmannen jälkeen pitää laiturilla hetki vetää henkeä ennen kuin lähden takaisin saunalle, tuntuu että muuten menen laituria laidasta laitaan. Onneksi on hyvät kaiteet.

”Vieläkö mennään?”

”Kerta vielä!”

Huikka ja saunaan. Kunnon löylyjen jälkeen neljäs pulahdus, neljä pikaista vetoa. Sitten äkkiä pukuhuoneeseen.

Naisten pukuhuoneessa on vain yksi mummoihminen, kun astun sisään. Hän on jo pukenut, katsoo kännykkäänsä ja mumisee: ”…vanha valokuva…”

Kohta mummoihmisen kännykästä soi Mamban Valokuvia, ja hän hyräilee mukana.

”Tää on tää Mamban kappale, muistatko tän? Tässä on niin hyvä rytmi.”

”Muistan, joo, niin onkin!”

Laulamme yhdessä:

Mummoihminen kertoo, että hänen ystävänsä oli lähettänyt valokuvia lapsistaan. Hän oli sitten katsellut omien, jo aikuisten lastensa kuvia lapsuusajoilta, ja liikuttunut niistä.

”Niin lyhyen aikaa se lapsuus kestää. Nyt kun heillä on omia lapsia, muistutan heitä siitä, mutta se pienten lasten kanssa oleminen on välillä aika raskasta. Onhan se ihan ymmärrettävää. ”

Jaamme muutamilla lauseilla elämäntarinoitamme. Päädymme toteamaan, että kovin lyhyt on se hetki, jonka olemme täällä maailmassa.

Ja siitä pienenpienen hetken tunnemme, mummoihminen ja minä, jonkinlaista yhteenkuuluvuutta elämän rajallisuuden edessä. Kiitän häntä, että sain jakaa hänen kanssaan musiikkimuiston, ja tarinahetken. Hän kiittää, toivottaa hyvää loppuiltaa ja lähtee.

Mahdammeko nähdä vielä uudestaan joskus?

Oletko sinä käynyt talvi/kylmäuinnissa? Oletko yllättäen kohdannut tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa jaat merkitykselliseltä tuntuvan hetken?

Voit kommentoida Facebookissa tai kirjautuneena WordPress-käyttäjänä.

Tutustu Maskun Jääkarhuihin

Seuraa blogia