Tuuli ja lintubongari

Lähdin aamulla koiralenkille mieheni mukaan, jotta saisin unet ravistettua silmistäni. Heti ulko-oven avattuamme kuuluivat äänekkäät linnun huudot.

– Kurkiko se siellä, vai joutsen?

– Kurki, minä sanoin.

– Joutsenella on matalampi, tööttäävämpi ääni.

Ääni kuului aika läheltä, muttemme vielä nähneet lintua. Tienmutkasta käännyttyämme näimme peltoaukealla kurjen, kuitenkin sen verran kaukana, ettei kännykän kamera olisi sitä tavoittanut. Levitteli siipiään, hyppi ilmaan ja huuteli.

– Etsii raukka kavereitaan. Luulee olevansa suolla, mies sanoi.

– Mutta tästä tuulesta en tykkää yhtään, jatkoi siihen.

– Hmm… mä taas ajattelen niin, että siitä saa energiaa, vastasin.

– Niin, tuulimyllyihin.

– Niihinkin, mutten ajatellut ihan sitä.

Olen tavallaan tykännyt tuulesta aina.

Ennen kuin sain oman,

ukkonen

ja tuulikuusten kumu

olivat ääneni.

En lakannut kuuntelemasta.

– Satu Haapala, Haikaran ikävä

Tuuli kasvoilla tuntuu hyvältä –

vaikka vastatuuli.

Vaahteran kyljessä

uinun kevään ja kesän.

– Satu Haapala, Haikaran ikävä

En yleensä jaa runojani puolisoni kanssa. Nyt kuitenkin intouduin sanomaan:

– Olen kirjoittanut tällaisen runon:

"Kasvatin siivet.
Sain tuulta niiden alle;
nyt olen tuulimylly."

– Hmm, oli vastaus.

– Sen voi jokainen tulkita omalla tavallaan, lisäsin.

Kurki jatkoi huuteluaan, kun tulimme takaisinpäin. Koira jäi istumaan tienvarteen ja katseli kummissaan kurkea.

– Lintubongari, mies sanoi.

*

Lisää aamuista:

Oh, what a beautiful morning!

Seuraa blogia