Kehollisuuteen ja oman kehon kokemiseen on monia näkökulmia. Itselleni on nyt tullut ajankohtaiseksi tutkia suhdettani liikkumiseen ja liikuntaan tähänastisen elämäni varrella. Toivon, että käymällä omaa liikkumisen historiaani läpi löydän ehkä joitain avaimia kehoni ja mieleni lukkoihin.
Tiedostan, että tunnelukot ja haitalliset uskomukset syntyvät useimmiten elämän ensimmäisten vuosien aikana varhaisessa vuorovaikutuksessa. Kehon muistiin voi kuitenkin jäädä elämän varrella monenlaisia muistijälkiä, joista voi tiedostamattomina ja käsittelemättöminä tulla mielelle tai keholle haitallisia.
Kirjoitan muistikuvieni pohjalta omasta mielestäni merkityksellisimmistä kokemuksistani. Sinä voit tätä lukiessasi samalla pohtia omaa suhdettasi liikuntaan ja kehoosi.
Omaan kehonkuvaani eivät juurikaan ole liittyneet paino-ongelmat lukuunottamatta tyypillistä ”paria ylimääräistä kiloa” aikuisiällä. Nyt ne ovat ruokavaliorajoitusten vuoksi häipyneet, jenkkakahvat ovat tulleet tilalle. Paino-ongelmien sijasta haluan keskittyä liikkumiseen ja sen rajoitteisiin, koska niillä asioilla on omaan elämääni suurempi merkitys.
4–5 v.
Tanhu: En osaa!
”Sataa vettä, sataa lunta, sataa pieniä rakeita…” Olen nuorempi kuin muut ryhmässä, ja menen mukaan kesken kauden. Toiset juoksevat piirissä ja menevät sinne tänne, ottavat käsistä, pujottelevat, tietävät mitä pitää tehdä. Minä olen aivan hukassa. Itkettää. En halua mennä toista kertaa.
5 v.
Vapaata juoksua luonnossa
Muutamme Käsityöläiskadulta kerrostalosta omakotitaloon Pahaniemeen. Kalliot! Valtavan korkeat kuuset ja männyt! Vapaus! Männynneulaset kutittelevat ihanasti paljaiden varpaiden alla. Puiden muodostamat piilot ja leikkipaikat ja pienet kallionkolot ovat lempipaikkojani. Juoksen kallioportaita ylös ja alas niin, että aina ovat varpaanpäät ja polvet verillä. Se ei haittaa!
6–13 v.
Luistelu: Opettelen, opin, osaan! Rakastan!
Isosisko opettaa ja auttaa alkuun. Myöhemmin siskon perässä ja telkkarista katsottujen taitoluistelukisojen innostamana opettelen kolmosia, sirklausta ja valssihyppyjä. Saan olla mukana, kun sisko suunnittelee meille koreografioita, ja harjoittelen niitä innoissani.
6–8 v.
Neljää maalia: Saan olla mukana
Isompien mukana pääsen mukaan pelaamaan neljää maalia lähikentälle. En osaa sääntöjä, en osu palloon, en tiedä milloin pitää juosta ja mihin, milloin voi jättää lyömättä. Mutta pääsen mukaan porukkaan, ja opin pikku hiljaa.
n. 8–12 v.
Pallottelua, hulavannetta, vistiä, hyppynarua
Koulussa välitunneilla hypitään vistiä ja hyppynarua. Tykkään molemmista, tunnen osaavani. Hypin myös kotona, opettelen naruhyppelyä takaperin, yhdellä jalalla, kaksi kierrosta yhdellä hypyllä eteen- ja taaksepäin, käsivarret ristissä, mitä ikinä keksin.
Hulavanteella keksimme siskon kanssa erilaisia temppuja: osaan pyörittää vannetta vyötärön lisäksi kaulassa, kädessä (myös vasemmassa), yhdessä jalassa. Kumipallon kanssa keksin erilaisia pyörähdyksiä, pomppuja, taputuksia selän takana ja vaikka mitä. Usein viihdyn näiden välineiden kanssa ulkona tuntikausia.
13 v.
Kohtaaminen luistelukentällä
Seiskaluokan ensimmäisenä urheilupäivänä, 5.2.1981 kohtaan nykyisen mieheni Juhana Herttuan koulun luistelukentällä. Hän katsoo minua suoraan silmiin, ja aika pysähtyy. Tiedän, että jotain merkityksellistä on juuri tapahtunut.
13 v.
Diagnoosi: lastenreuma – luistelu kielletty!
Seuraavana urheilupäivänä kävelemme koululta Ruissalon Honkapirtille ja takaisin. Kävely on yhtä tuskaa, vasemman jalan isovarpaan tyvi on turvonnut ja kipeä. Varvas ei parane, menemme tutkimuksiin, ja diagnoosina on lastenreuma. Reumatulehdus käy läpi lähes kaikki nivelet selkärankaa lukuun ottamatta, muttei onneksi jätä niveliin pysyviä muutoksia.
Luistelu kielletään, koska se rasittaisi nilkkoja liikaa. Siitä olen erityisen katkera – juuri se talviliikuntalaji, jota rakastan!
Saan yhtenä ensimmäisten joukossa kultahoitoa tabletteina pistosten sijaan. Vuoden kuluttua oireet ovat poissa. Samoin reumatekijä on hävinnyt verestä, vaikkei se senhetkisen lääketieteen mukaan ole mahdollista.
Nivelreuma jättää niveliin kuitenkin sää- ja rasitusherkkyyden. Reumaa on tutkittu verikokein monta kertaa myöhemmin, kun milloin ranne, milloin polvi tai nilkka on kipeytynyt, mutta reumatekijää ei ole uudestaan verestä löytynyt.
n. 10–18 v.
Koulun liikuntatunneilla ulkoilukielto keväisin
En koskaan opi kunnolla pelaamaan pesäpalloa, kun keväisin joudun olemaan sisällä muiden pelatessa ulkona. 1970- ja 80-luvulla allergian hoitoon kuuluu allergeenien välttäminen, ja lääkkeistä huolimatta koivuaikaan on oltava sisällä.
Yläasteella jotkut vinoilevat, että ”miten sä sitten voit tulla kouluun jos et saa olla ulkona”. Kävellen kuljen sen viitisen kilometriä, koska bussia ei Pahaniemestä kulje Juhana Herttuan koululle, ja pyöräily on siitepölyaikaan kielletty. Autolla kouluun kuljettaminen ei ole tapana.
Minulle hankitaan kuntopyörä lääkärin kehotuksesta, jotta voin kuntoilla nivelystävällisesti myös siitepölyaikaan. Inhoan kuntopyörää, se jää erittäin vähälle käytölle ja myydään myöhemmin pois.
Yksin sisällä vietettyihin liikuntatunteihin liittyy tosin myös yksi tapahtuma, joka omassa mielessäni saa heti maagisia sävyjä. Istun Juhana Herttuan koulun aulassa leveällä ikkunatasanteella kirjoittamassa päiväkirjaa. Nykyinen mieheni, silloinen ihastuksen kohteeni on pelaamassa pesäpalloa koulun alapuolella olevalla kentällä. Kuinka ollakaan, yhtäkkiä ikkuna räsähtää rikki aivan vieressäni, ja aulaan lentää pesäpallo. Hetken kuluttua juuri HÄN tulee paikalle, ja selvittelee asiaa rehtorin kanssa, joka on jo kutsuttu paikalle. Minusta tämä on vähintäänkin kohtalon merkki.
14 v.
Onnistunut pukkihyppy
Nivelreuma, sen tuomat rajoitukset ja sisällä vietetyt ulkoliikuntatunnit ovat vieneet liikunnallista itsetuntoani. Muistan myös ala-asteen liikuntatunnit, joissa telinevoimistelun liikkeet tuli malliksi näyttämään voimistelua pitkään harrastanut tyttö. En samaistunut häneen millään tavalla.
Puomilla ja nojapuilla en pärjää ollenkaan, mutta yllätyksekseni onnistun pukkihypyssä niin hyvin, että opettaja kehuu minua! Olen aivan ällikällä lyöty.
15 v.
Kalevalan juhlavuoden liikuntaesitys
Pääsen mukaan ryhmään, joka esittää liikuntaopettajan suunnitteleman esityksen koulumme Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden juhlassa. Kyseessä ei ole perinteinen tanhuesitys, vaan tyyli on lähinnä nykytanssia, onhan liikunnanopettajamme myös tanssikoulun perustaja.
Olen ylpeä, että saan olla mukana, vaikka olen kokenut itseni aika huonoksi liikunnallisesti. Osaan ja pärjään aivan yhtä hyvin kuin muut, ja tykkään liikkeen ja musiikin yhdistämisestä, eläytymisestä kehollisesti. Esitys menee hyvin.
16 v.
Osaan (melkein) stepata!
Lukiossa liikunnanopettajamme vie meidät tutustumaan tanssikouluunsa, ja opettaa stepin alkeita. Vitsit miten hauskaa, vaikken osaakaan stepata nopeasti ja hienosti, mutta opin perustekniikkaa!
Siitä lähtien harjoittelen stepin perusaskelta aina, kun jalat alkavat palella läksyjä tehdessä ja ylioppilaskirjoituksiin lukiessa.
17 v.
Keilailukokeilu ja pitkiä kävelyjä Ruissalossa
Alamme seurustella lukion toisella luokalla vanhojentanssien myötä. HÄN pyytää minua parikseen! Lopultakin, monen vuoden molemminpuolisen ujostelun jälkeen. Hän on harrastanut tanhua ja osaa kaikki tanssit, minä opettelen ne alusta alkaen (vrt. aivan ensimmäinen muistoni).
Hän pyytää minua keilaamaan. Arvelen, ettei ranteeni kestäisi kovin hyvin, mutta suostun. En ole koskaan keilannut ja olen tietysti surkea, mutta muutaman kerran onnistunkin. Tärkeintä on se, että olen treffeillä hänen kanssaan! Mitäpä siitä, että käsi on seuraavana päivänä niin kipeä, että terveystiedon kokeessa käsiala on todella huonoa. Opettaja antaa sen kuitenkin anteeksi, kun kerron syyn huonoon kädenjälkeen.
Käymme keilaamassa pari kertaa, sitten saan sanottua, ettei tämä ole oikein minun lajini. Alamme tehdä pitkiä kävelylenkkejä Ruissaloon. Muutaman kuukauden päästä aiemmin alhaisena pysytellyt hemoglobiiniarvo on noussut ensimmäistä kertaa yli 130:n.
Välipysähdys
Ennen kuin jatkan eteenpäin, on aika pysähtyä hetkeksi.
Muistan aina sanoneeni, etten ollut mitenkään liikunnallinen ennen kuin aloin käydä ryhmäliikunnassa aikuisena. Nyt huomaan, ettei tämä pidä paikkaansa. Liikuin lapsena paljonkin, mutta sairauksien mukanaan tuomat kivut ja rajoitukset muuttivat suhdettani liikkumiseen.
”En voi, en saa, en pysty, sattuu.” Vuoden kestäneet, milloin missäkin nivelessä tuntuvat reumatulehdukset olivat akuutissa vaiheessa kipeitä, mutta parannuttuaankin jättivät ilmeisesti kehoon pitkäaikaisen muistijäljen kivusta, ja vaikuttivat keholliseen ja liikunnalliseen itsetuntooni voimakkaasti. Vaikka koin onnistumisia, ne eivät riittäneet kumoamaan ulkoisten tekijöiden ja oman mieleni asettamia rajoitteita.
Samaan aikaan orkesteri- ja kuoroharrastukset lukitsivat kehon paikoilleen, mitä en tosin silloin pitänyt ihmeellisenä, koska niin oli tapana. Istu tai seiso, mutta musiikin mukana ei liikuta, silloin kun soitetaan tai lauletaan. Partioparaatissa marssiminen orkesterin kanssa oli ainoa poikkeus. Myöhemmin Turun yliopiston ylioppilaskunnan kuorossa pääsimme esittämään Piia Kuivalaisen suunnittelemia koreografioita, ja se oli hauskaa.
Minkälaisia tunnelukkoja lapsuuden ja kouluajan liikkuminen ja liikkumisen rajoitukset mahdollisesti jättivät kehooni? Tätä mietin nyt, kun jälleen kehoni kipuilee eri paikoista. Voivatko kyseessä olla kehon muistin myötä aktivoituneet kivut, vai ovatko takana muut tunnekokemukset? Toki koronakevään myötä etätyön ergonomiakin on tuonut omat haasteensa, ja tässä iässä sitä vaan on kaikenlaista, ja vaihdevuodet jne.
Voisin vain hyväksyä kaikki kivut ja elää niiden kanssa miettimättä sen enempää; ajattelen kuitenkin, ettei siitä kai haittaakaan ole, jos käyn läpi erilaisia kehoon liittyviä kokemuksiani. Jossain vaiheessa saatan jotain yhteyksiä oivaltaakin.
Koululiikunta sinänsä ei ole jättänyt minulle esimerkiksi sellaisia hiihto- tai juoksutraumoja, joista monet kertovat. En tykännyt hiihtämisestä, mutta koulun kanssa emme juuri olleet hiihtämässä. Sen sijaan osoitin mieltäni perheen yhteisillä hiihtoretkillä kirjaimellisena perässähiihtäjänä. Ja katkaisin sukseni hiihtolomalla Liperissä hiekkamontun loivassa rinteessä. Sen lähemmäs rinteitä ja laskettelua minua ei ole sen koommin saanut. Siinäpä yksi trauma, jonka syy on täysin selvä.
Seurustelun alkuun liittyen huomaan tietyn kaavan: pesäpallo, vanhojentanssit, keilailu. Olin altavastaajan asemassa.
Sen olen huomannut, että nyt, yli 50-vuotiaana, pyristelen ulos monista rajoituksista ja rajoitteista, jotka liittyvät kehollisuuteen ja liikkumiseen. Tästä kerron lisää myöhemmin. Samoin siitä, miten hyödynnän tänä päivänä lapsuudessa opittua liikkumisen iloa.
Seuraavassa osassa mukaan tulevat myös muun muassa parisuhde, selkäongelmat, aerobic, jumppien ohjaaminen, pysähdys ja aallonpohjasta nouseminen.
Millaisia liikuntamuistoja sinulla on lapsuudesta, ja ovatko ne jättäneet jotain tunnejälkiä mieleesi tai kehoosi?
Lue myös:
SATUnnaista – Kirjoituksia ja runotuotteita 
Satu, mielenkiintoinen tarina. Kurjaa, että kivut ovat olleet seuranasi niin pitkään.
Voisipa olla hauskaa kirjoittaa omakin liikunnallinen tarina. Se voisi tuoda taas esille paljon unohdettua. Tätä lukiessa tuli mieleen se, että olin kansakouluikäisenä innokas hiihtäjä. Silloin oli käytössä ns. kansanhiihtokortit, joihin kirjattiin suoritukset. No, hiihto on jäänyt jo vuosikymmeniä sitten.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kansanhiihtokortit…? 😄 Monenlaisia muistoja varmasti jokaisella!
Kiitos palautteesta 👍
TykkääLiked by 1 henkilö
Juu, se oli kansakouluaikaa 1960-luvun loppupuolella. Seuraavalla vuosikymmenellä tuo perinne taisi hiipua.
TykkääTykkää
En muista kuulleeni, sisko aloitti koulun 70-luvun alussa, voin kysyä oliko silloin käytössä.
TykkääTykkää