Kirjoitin Liikkumisen elämänkaari, osa 1 -tekstissä lapsuus- ja nuoruusajan liikunnallisia muistojani. Tarkoituksenani on pohtia, ovatko erilaiset liikkumiseen liittyvät tapahtumat ja tunteet kenties vaikuttaneet kehooni ja mieleeni jollain tavoin.

Sain ensimmäisestä osasta paljon palautetta, joka tuntui todella tärkeältä. Kiitos kaikista palautteista! Ne luettuani tiesin, miksi minun piti tämä tehdä, vaikka välillä ajattelin, ettei näitä tekstejä voi tai kannata julkaista.

Jatkan tässä osassa elämänkaarta 17–18-vuotiaasta 37-vuotiaaksi. Tarkoitus oli tässä toisessa osassa päästä nykyhetkeen asti, mutta tekstistä tuli todella pitkä, joten jaoin sen vielä kahteen osaan.

Kirjoitan kokemuksistani ja tunteistani omien muistikuvieni mukaan. Muistikuvat voivat olla vääristyneitä tai värittyneitä, vähän niin kuin vanhat valokuvat.

17 v. ->

Parisuhde

Seurustelu ja sitä myöden syntynyt parisuhde vaikuttaa kehonkuvaani: olen haluttu, olen nainen. Minä kelpaan. Muutan ylioppilaskirjoitusten jälkeen poikaystävän luokse asumaan. Kotoa pois muuttaminen ei ole vielä muuten ollut suunnitelmissa, mutta poikaystäväni äiti on sairas ja tarvitsee apua kotitöissä.

En kuitenkaan kelpaa parisuhteessa aivan kaikilta osin, mutta tämän ymmärrän vasta paljon myöhemmin. Tässä vaiheessa tunnemuisto sanoista, jotka liittyvät tapaani liikkua, lukittuu kehooni huomaamattani. Muutamalla sanalla voi olla suuri vaikutus, etenkin parisuhteen alkuaikoina. Vaikka niitä ei tarkoitettaisi millään pahalla.

n. 20 v.

Selkäongelmat alkavat

Opiskelun ja loma-aikoina tehdyn konekirjoitus- ja tietokonetyön seurauksena selkäni kipeytyy niin, että istuminen alkaa olla vaikeaa. Saan kipulääkkeitä, kehotuksen alkaa liikkua sekä lähetteen fysioterapiaan. Liikunta on jäänyt opiskelun alkuaikoina, ja se kostautuu.

Eikä minulla ole mitään lajiakaan, mitä harrastaisin. Teemme molemmat töitä opiskelun ohella, eikä yhteisille kävelylenkeille enää ole aikaa, lukuun ottamatta lyhyitä koiralenkkejä.

Alan käydä yliopistoliikunnan ja Turun Urheiluliiton aerobicissa. Olen rapakunnossa ja menen takariviin, mutta pikkuhiljaa kunto kohenee. Löydän omat suosikkiohjaajat ja -tunnit.

Pian ostan jo Jane Fondan aerobic-videoita kotijumppaa varten. Olohuoneen matto rullalle ja menoksi. Jään koukkuun aerobicciin.

Jane Fonda's Workout -video

n. 22 v.

Hallinnan, voiman ja vallan tunnetta

Kun kuntoa alkaa olla enemmän, haluan ohjaajaksi. Pääsen Turun Urheiluliittoon ohjaamaan aerobiccia, joka vuosien myötä muuttaa muotoaan ja nimeään, kun trendit vaihtuvat.

Ohjaan muutaman tunnin viikossa lähikouluilla, ja osallistun ohjaajien koulutuksiin. Tunnit suunnitellaan itse, ei ole konseptitunteja, vaan jokaisella ohjaajalla on oma tyylinsä ja omat suosikkiliikkeensä. Saan käyttää luovuuttani ohjelmien tekemisessä ja musiikkivalinnoissa.

Nautin sekä liikkumisesta että ohjaamisesta. Koen valtavaa voiman- ja hallinnantunnetta, kun jaksan tehdä hyppy- ja juoksukoreografioita puoli tuntia putkeen, ja päälle lihaskuntoliikkeet.

Myös se tunne on koukuttava, kun parhaimmillaan 80 naista isossa salissa tekee liikkeet yhtäaikaa juuri niin kuin minä sanon. Mietinkin, teenkö tätä vääristä syistä. Onko kyse vallankäytöstä, valta-asemasta? Päädyn
siihen, että perimmäinen syy ohjaamiseeni on kuitenkin sen hyvän olon jakaminen, joka liikunnasta seuraa.

Tiedostan jossain vaiheessa, että jumppaamisesta on tullut arjen pakokeino vaikeassa elämäntilanteessa. Kun vapaa-aika täyttyy tuntien vetämisestä, niiden suunnittelusta ja omasta treenaamisesta, ei tarvitse kohdata ja käsitellä vaikeita asioita. Ja kuten eräs tapaamani ihminen sanoo, aerobicin kaltainen liikunta tuo hallinnan tunnetta mielen kaaokseen.

jumppatossut ja cd-levyjä

n. 23–37 v.

Turkuhallin kautta kohti terveysliikuntaa

Pääsen taas mukaan esiintymään: ohjaajista kootaan koe-esiintymisen kautta ryhmä aerobic-esitykseen Turkuhalliin. Olen aivan täpinöissäni, kun minut valitaan mukaan. Esitän ohjelman jopa kesätyöpaikan jumppaporukalle, jota olen alkanut vetää. Ja itse esiintyminen isolla lavalla on huikeaa.

Ohjaan myös joinakin kesinä ulkojumppaa Impivaarassa ja Kupittaan puistossa. Niissä on mukavan rento tunnelma, kun jumppaajia on monenlaisia, ja ohjelmat tehdään helpommiksi. Olen mukana Kuntovitosen talkootiimissä kerran-pari ja pari kertaa hölkkäämässäkin. Käyn jokusen kerran hölkkäämässä Impivaaran pururadalla itsekseni, mutta jumppa vetää enemmän puoleensa.

Olen saanut selkäni parempaan kuntoon liikunnalla ja fysioterapeutin ohjeilla, mutta vasemman lapaluun alla on pitkään jatkunut viiltävä kipu. Haen siihen välillä kortisonipiikin, kun kipu on niin kova, että pukeminen on vaikeaa. Lapaluuta liikuttaessa sieltä kuuluu rutinaa, joka lääkärin mukaan johtuu rustottumista.

Jatkan ohjaamista raskaus- ja imetysaikoja lukuun ottamatta pitkälle 2000-luvulle asti. Raskausaikoina hyppiminen aiheuttaa pahoinvointia, joten jätän ohjaamisen tauolle ja käyn äitiysjoogassa.

Ohjaamani lajit vaihtuvat vuosien varrella terveysliikunnan suuntaan: äiti-lapsi- ja niska-hartiajumpan kautta keppijumppaan, jota ohjaan kolmisen vuotta uudessa kotikunnassamme Lemussa.

Kunnes…

37 v.

Ruuhkavuosien saldo

Keväällä 2005 kesken ohjaamani keppijumppatunnin tulee stoppi. Tuntuu, että henki ei kulje. Sydän tykyttää kaulalla yötä päivää, rinnassa pistävä kipu. Tutkitaan verikokeet, sydän, ei mitään vikaa. Puolen vuoden tutkimisen jälkeen minut ohjataan Tyksin hengityspolille, jossa hyperventilaatiotestin tulos on selvä.

papereita hengityksestä ja hyperventilaatiosta

Samoihin aikoihin pettävät lonkat, joihin tulee pitkäaikainen bursiitti eli limapussintulehdus, sekä selkä, josta löytyy alimman välilevyn takaseinän repeytymä. En pysty istumaan välillä lainkaan, en edes työmatkan vertaa autossa, joten joudun olemaan jonkin aikaa sairauslomalla. Silloin kun olen töissä, teen töitä seisten. Syön seisaaltani. Toisaalta seisominen rasittaa lonkkia.

Lääkäri kehottaa ottamaan töihin jumppamaton ja menemään pitkälleen, kun selkä tuntuu tarvitsevan lepoa. Teen niin muutaman kerran, mutta tuntuu vaikealta mennä työpaikalla pitkälleen.

Ohjaajan ja liikkujan identiteettini murenee. En pysty edes kävelemään reippaasti ilman, että rintaa puristaa ja päätä alkaa särkeä.

jumppatossut ristissä

Pohjalta on vain yksi suunta

Koska kardiologin suosittelema juoksu (hölkkä) -kokeilu on johtanut pitkäaikaiseen bursiittiin rintakivun ja päänsäryn lisäksi, kuntoon pitää päästä jollain kevyemmällä liikunnalla. Aloitan sauvakävelyn, vaikka alkuun pystyn kävelemään vain kilometrin tai kaksi lonkkakipujen takia.

kävelysauvat

Kokeilen alkeisjoogaa. Siitä, miksi päädyn itkemään alkeisjoogassa, samoin kuin liikkumisen ilon ja nautinnon palauttaneesta Nia-tanssista, kerron kirjoituksessa Liikekuvia – mistä löytyy liikkumisen nautinto?

Liikkumisen elämänkaari -sarjan kolmannessa osassa kerron muun muassa, miten löysin hiihtämisen uudelleen sekä miten päädyin selkäkuntoutukseen ja itämaisen tanssin alkeisiin. Pohdin myös kokonaisuutena liikkumisen elämänkaartani, ja voiko siitä oppia jotain.

Aiheeseen liittyvää:

Seuraa blogia

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

1 kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: