Isä ei juurikaan näyttänyt meille lapsille, miltä sairaus todella tuntui. Hyvät ja huonot päivät ja yöt vaihtelivat. Lääkkeitä vaihdettiin, hetken tuntui, että nyt löytyi sopiva lääke. Parkinsonin tauti ei kuitenkaan pitkään antanut armoa, ja vointi huononi taas.

”Miten sopeutua siihen, että omien vanhempien läsnäolo elämässä ei olekaan enää itsestäänselvää?” Tätä mietin vuosi sitten kirjoittamassani tekstissä ”Ensimmäistä kertaa elämässä”. Vaikka ajatus oli ollut läsnä jo vuoden, ei siihen ollut osannut sopeutua eikä valmistautua.

Nyt olemme saaneet tietää, että hän kyllä puhui äidin kanssa. Omaishoitajana äiti tiesi ja tunsi isän tuskan, vaikka isä ei valittanut.

Isän poismeno tästä maailmasta laittoi liikkeelle monia tunteita, ajatuksia, ajatusketjuja – ja lukemattomia viestejä meidän sisarusten kesken. Kukin suree ja käsittelee asioita omalla tavallaan, ja annamme toisillemme tilaa siihen.

tiffanlasityö värikäs vaahteranlehti

Viime syksyn ja talven mittaan äidin ja isän luona kyläillessä oli puhuttu jonkin verran vanhempien lapsuusajoista. Se vaan on kumma, että siinä vaiheessa osa näistä jutuista menee ohi; niitä kuuntelee vain puolella korvalla, kun sitä juttua riittää, eikä se tunnu koskevan meitä.

Nyt tuntuu. Yhtäkkiä sillä on merkitystä, minkälainen oli isän lapsuus, missä hänen perheensä asui milloinkin, mitä isän vanhemmat tekivät työkseen, mitä hänen sukulaisilleen oli tapahtunut.

Olimme niin onnekkaita, että meillä oli mahdollisuus keskustella asioista vielä isän saattohoidon aikana. Isä jaksoi puhua, muistella erilaisia sattumuksia, vastata kysymyksiin. Muistella meidän lapsuuttamme, kuunnella mitä halusimme kertoa. Isä oli meitä kuljettanut musiikkiharrastuksiin lapsena, ja nyt saimme viettää yhteisen musiikkihetken hänen huoneessaan Karinakodissa.

tiffanylasityö ruusu

Isän muistellessa lapsuuttaan myös äiti kertoi omasta historiastaan asioita, joita en muistanut ennen kuulleeni. Näitä miettiessäni sain ajatuksen, joka selitti ylisukupolvisen trauman.

Trauma on näyttäytynyt meille aiemmin äidin omana traumana. Entä jos kaikki alkoikin siitä, kun äidin isä menetti oman äitinsä ollessaan 2-vuotias – tai kuka tietää, kenties jo aiemmin? Äidin isä, pappa, jota emme koskaan tunteneet, oli varttunut äidittömänä maalaispoikana muiden kasvattamana, ja kuljettanut 17-vuotiaana sodassa kuorma-autolla sotilaita ja tavaroita pimennetyillä Turun kaduilla.

Rakkaudettomuuden ja turvattomuuden keskellä ihminen omaksuu jonkinlaisen selviytymisstrategian. Joskus selviytymiskeino on sellainen, että se traumatisoi seuraavan sukupolven, tai osan siitä. Äitimme siirsi trauman eteenpäin, osittain tiedostamattaan, osittain tiedostaen, mutta voimattomana vihan ja katkeruuden tunteiden edessä.

Osa meistä sisaruksista kohtasi trauman omassa elämässään samantapaisina elämäntilanteina. Nyt olemme kaikki pääsemässä irti tuosta ketjusta, kenties äitikin, ja pysäyttämässä trauman siirtymisen seuraaville sukupolville.

Jos äiti ei olisi maininnut isän menettäneen äitinsä taaperoikäisenä, en olisi tätä ketjua tullut ajatelleeksi.

ruusu ja albumi

Mitä hyötyä siitä on, että mietitään sukupolvien takaisia traumoja? Se lisää ymmärrystä siitä, miksi joku käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, kenties myös siitä, miksi minä tunnen tai käyttäydyn näin. Ja kun olen tiedostanut omia tai toisten käyttäytymismalleja, voin itse tehdä tietoisen päätöksen, haluanko jatkaa saman mallin toistamista, vai päästänkö irti turhasta painolastista.

Jäimme myös miettimään sitä, miten oman isämme elämään oli vaikuttanut se, että hänen isänsä ja isän sisarukset olivat joutuneet huutolaisiksi, jättämään kotinsa ja isänsä äidin kuoltua (aivan, myös isän isän äiti kuoli lasten ollessa alaikäisiä)?

Kun mietin isääni, tulee mieleeni sanat ”maan hiljaiset”. Isä oli juuri sellainen. Kaikkien muiden tarpeet menivät hänen tarpeittensa edelle. Kaikkia oli autettava, vaikka itse olisi ollut jo huonossa kunnossa.

Itsestään isä ei koskaan tehnyt numeroa. Siksi monet asiat hänen elämänvaiheistaankin jäivät puhumatta. Hän kirjoitti niitä kuitenkin tietokoneella tarinoiksi ja luetteloiksi – kuten tiedot työhistoriasta, asunnoista ja muutoista sekä ajoneuvoista –, ja keräsi muun muassa kaikki koulu- ja kurssitodistuksensa talteen isoon albumiin lapsuus- ja nuoruusajan valokuvien lisäksi.

Niissä riittää meillä ihmeteltävää – ja puhuttavaa.

tuikualustatiffanylasityö ja iso albumi

Kuvissa näkyvät tiffanylasityöt ovat isän eläkepäivinä tekemiä, ennen kuin käsien tärinä alkoi häiritä liikaa tekemistä.

kultahippuja ikkunasta

todellisuuden tummilla lähteillä
sade on
erilainen
eri huoneissa

kun musiikki
 loppuu
suru tulee
ikkunasta sisään

avaa ovi
musiikin tulla takaisin
surun
jatkaa matkaa

Satu Haapala

Aiheeseen liittyviä aiempia tekstejä:

Seuraa blogia

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

2 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: