Runomeditaatio: Edith Södergran

Lyriikan uudistaja ja pohjoismaisen modernismin uranuurtaja Edith Södergran (1892–1923) on kansainvälisesti tunnetuin ja tutkituin suomalainen runoilija, vaikka eläessään hän ei juuri saanut arvostusta pienen suomenruotsalaisen modernistipiirin ulkopuolelta.

Södergranin runot eivät seuranneet mitään tradition kaavaa. Vapaa rytmi, suggestiivinen, liturginen toisto, keskittyminen sisäänpäin uhkeaan mielikuvien maailmaan, kutsun, manauksen, valituksen kuviot mutta myös runokuvien väkivaltaistaminen, kaiken kieltäminen, leikkisät käänteet kuuluivat Södergranin intohimoiseen, intellektuaaliseen tyyliin. (Kansallisbiografia: Edith Södergran).

Edith Södergran sairastui keuhkotautiin 16-vuotiaana ja kuoli 31-vuotiaana.

Runot löytyvät kirjoitettuina äänitiedoston alapuolelta.

Ihmeellinen meri

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallista nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Auringon noustessa

Ihmiset, ihmiset,
niinkuin sade valuu taivaasta,
niin astun minä alas maahan.

Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,
salaman vangitsin oikeaan käteeni,
valtaa, valtaa virtaa huuliltani.

Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.
Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt –
uusi päivä saapuu.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Syksy

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Hämärä

Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan – –
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Animaalinen hymni

Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Metsän vaalea tytär

Eikö juuri eilen
metsän vaalea tytär viettänyt häitään,
ja kaikki iloinneet?
Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,
hän oli salainen polku ja naurava pensas,
hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.
Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,
sillä hän oli metsän vaalea tytär;
hän oli lainannut käeltä soittimen
ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:
metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,
hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,
hän on kalpea ja herättää kaikki himot.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä
ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä
ja katajat niin iloisina päivärinteellä,
ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.
Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,
kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,
ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Olemisen riemu

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen
käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

Lue myös:
Mitä voit odottaa, kun tulet runo- ja äänimeditaatioon?

Kuuntele myös:

• Runomeditaatio: Saima Harmaja
• Runomeditaatio: Eino Leino
• Viiden minuutin runomeditaatio: Uuno Kailas

• Tietoa runo- ja äänimeditaatio Resonanssista® ja muista runotuotteista
• Kuuntele runo- ja äänimeditaatio Aurinkoisia runoja