Katri Vala (1901–1944) oli kiitetty ja kiistelty runoilija. Kiistat käytiin 1920-luvulla puhtaasti kirjallisella tasolla, kun Katri Valan vapaarytmisten runojen muoto sai liikkeelle sekä hyväksyvät ihailijat että kiivaat vastustajat.

1930-luvulla taistelu Katri Valan lyriikasta muuttui poliittiseksi, kun hän läheni vasemmistoa, ja se näkyi myös hänen runoistaan. (Kansallisbiografia)

Pysähdy hetkeksi kuuntelemaan Katri Valan värikästä runokieltä. Kokoelmasta Kaukainen puutarha (1924) poimitut runot löytyvät kirjoitettuina äänitiedoston alapuolelta.

Runo- ja äänimeditaatio Raisio-opiston ohjelmassa torstai-iltaisin 6.10.–3.11.2022 klo 19.15–20.00, Liikuntatila 2. krs, Raision Terveysristeyksen sisäänkäynti. Ilmoittautuminen avautuu 15.6.2022 Raisio-opiston sivuilla. Paikkoja rajoitetusti. Hinta 20,- koko kurssilta eli neljältä kerralta yhteensä.

Nocturne

Kuu paistaa yli vihreän maan
– sydänkesän himmeä hedelmä.
Vedessä häilyy sen hohde
kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa.

Ja uninen multa tuoksuu – –
Tietämättäni valuu minuun
omituista rauhaa kuusta.
Se on niin tuhannesti nähnyt
maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.

– – –

Editseni liukuu tumma, notkea varjo –
harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon
metsästämään nukkuvia lintuja
kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään.
Sen tietä valaisevat leiniköt
pienin, himmein soihduin.
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden –
kultaiseen veteen on uinut
musta, huikaistunut lintu!

Tahitilainen serenaadi

Hiekassa näin varpaittesi jäljet
kauniit kuin pienet näkinkengät,
ja seppeleestäsi oli kukkia varissut tienviitakseni.
Koko päivän sinua kaukaa katselin.
Naurusi putosi päälaelleni
kuin kimaltelevat pisarat,
ja kätesi, vilkkaat kuin ruskeat linnut,
palmikoitsivat seppelettä kulmillesi.

Olet uupunut, armahin,
laulettuasi ja naurettuasi
keskipäivän hiljaisessa kuumuudessa,
mutta anna minun nähdä
silmäripsiesi varjot poskillasi!

Meri lepää rannalla
ja antaa kuun suudella jäseniänsä.
Olisitpa sinä meri, armaani,
ja minä onnellinen kuu!

Harmaa laulu

Tahdoin laulaa laulun,
joka olisi yksinkertainen ja hauras
ja kuin pehmoista, harmaata savua.

Sen piti kuvata hiutuvaa ikävää,
raukeasilmäistä ja alistunutta.
Eikä sen soinnuista pitänyt ainoankaan
helähtää kuumaksi ja väkeväksi,
eikä sen väreistä pitänyt ainoankaan
säpsähdyttää silmää.

Sellaisen laulun tahdoin laulaa,
että sitä kuullessa tulisi mieleen
pitkä, talvinen hämärä,
jolloin on niin rauhallista ja uuvuttavaa
istua lumeen uponneessa talossaan
harmaanpunaisen hiilloksen ääressä
helmaanvajonnein käsin,
silmät raukeasti katsoen
hiljaisiin, lempeisiin unelmiin.

Se on kauan hyrissyt mielessäni
tuo laulu,
niinkuin unelias rukki,
jolla kehrätään harmaata lankaa
pehmoisista, pieniä pilviä muistuttavista lepereistä.

Maa

Jumalan ihana enkeli
lähti valkeasta taivaastaan,
pysähtyi kuunsirpin hennolle sakaralle
ja katseli sieltä Maata,
tuota eteenpäinkiitävää, kimaltelevaa kerää.
Siellä kukkivat kentät ja viheriöivät puut,
siellä kypsyivät hedelmät ja kellastuivat lehdet
ja äänettömät hiutaleet peittivät elämän jäljet.

Ja tuon kaiken keskellä
syntyi, kasvoi, kukoisti ja kuoli
ihminen
itkien, nauraen, vihaten ja rakastaen.
Ja itkua oli enemmän kuin naurua
ja vihaa enemmän kuin rakkautta.

Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta.
Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista
nousi värisevä tuoksu,
jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot
ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina,
ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.

Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan,
ikävöi olla Maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva
tomuhiukkanen.

Ilta kaukaisessa puutarhassa

Puutarhassa on valkoinen marmoriallas
ja sen ympärillä tulipunaisia gladioluksia.
Takana on korkea kukkula
ylt’yleensä mustien orvokkien peitossa.
Kaukaisten magnoliain tuoksu
keinuu korkeitten palmujen alla,
ja täplikkäät tiikerililjat värisevät.

Tietä peittää valkoinen santa.
Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat
ja syöksyy korkea suihku
kuultavanpunaisena laskevasta auringosta.
Kohta on aivan pimeää!

Sydän

Tuli ilta – sydämeeni putosi helähtäen
ambrankeltainen pisara,
joka tuoksui myskiltä.

Tuli yö – sydämeni heräsi väristen
ja avasi suuren, tumman teränsä,
verestä kostean.

Tuli aamu – ruusunpunainen valo täytti ruumiini
kuin kuultavan astian.
Sydämeni putosi maahan
kuin murskattu kukka.

Tuli päivä – katselin hymyillen
haaltuneita lehtiä pienten jalkaini juuressa:
Minulla oli ollut sydän.

Lue myös:
Mitä voit odottaa, kun tulet runo- ja äänimeditaatioon?

Lue lisää Katri Valan elämästä ja runoista:

Seuraa blogia Blogit.fi-sivun kautta. Voit merkitä omat suosikkiblogit Seuraa-painiketta klikkaamalla, minkä jälkeen uudet postaukset näkyvät Blogit.fi-sivuston yläpalkin Seuraa-kohdan kautta.

Jos haluat tiedon uusista postauksista sähköpostiisi, löydät postausten lopusta kommenttikentän jälkeen Seuraa-kohdan, josta voit tilata postaukset itsellesi.

Saat jakaa blogin postauksia vapaasti, kunhan säilytät ne alkuperäisessä yhteydessään eli kokonaisina blogipostauksina.

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias Runo- ja äänimeditaatio Resonanssin® kehittäjä, viestintävastaava, kv-koordinaattori, runoilija ja lauluntekijä Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

6 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: