Sukella kuudeksi minuutiksi Kaarlo Sarkian taianomaisiin maailmoihin!

Kaarlo Sarkiaa (1902–1945) on luonnehdittu uneksinnan ja kauneuden runoilijaksi. Ei siis ihme, että monet hänen runoistaan sopivat hyvin runomeditaatioon!

Sarkia oli suomalainen romanttisen tyylin runoilija ja esteetikko. Hän oli myös ranskalaisen runouden suomentaja.

Sarkiaa on usein luonnehdittu sidonnaisen mitan mestariksi. Kriitikot ovat kiittäneet hänen runouttaan rytmin ja riimin taidonnäytteenä. Runot ovat olleet lausujien suosiossa soinnillisuutensa vuoksi, ja ne ovat tuttuja myös lauluina. (Lähde: Sarkia-Seura.)

Ota siis itsellesi hetki aikaa ja nauti tämän mestarin sanoista! Löydät runot kirjoitettuna videoupotuksen alta.

Kohtaaminen

Kadun humu ja kiire on haihtunut. Avaruus,
syvä, laulava kirkkaus läikähti ylitseni.
Kiven rinnasta versoo ruusujen ihanuus.
Olen jonnekin kauaksi jättänyt kurjuuteni.

Jokin kuolematon lie hipaissut multaa maan.
Avaruuksien laulu on vallannut aistimeni.
Kuka lien? Mitä kaipasin? Unohdin kokonaan.
Sinun jalkas on tanssinut kadulla ohitseni.

Maisema

On ehtoo hämäräinen,
ja saunat sauhuaa.
Ruislintu yksinäinen
vain jossain narahtaa.

On luona tuvan seinän
yks valmu punainen,
ja jostain tuoksu heinän
ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu
kautt’ illan hiljaisen.
Suoniityn ylle sumu
jo kohoo valkoinen.

Ruislintu yksinäinen
taas jossain narahtaa…
On ehtoo hämäräinen
ja saunat sauhuaa.

Unta kohti

Unen ihana paratiisi,
ilon, kauneuden maa,
alabasterikaupunkiisi
tie jalkaa houkuttaa.

Oi unelmain Alhambra,
miss’ suihkulähteet soi
ja tuoksuu liljat, ambra –
en enää viipyä voi!

Surun katkera laine pesi
jo kirkkaaks sydämen.
Pian saavun portillesi,
ja se aukee, laskien

minut ylhiin pylvästöihis,
joiss’ asuu hiljaisuus.
sun opaalisiin öihis,
miss’ ihmeet, ihanuus

ui unelmain Alhambran,
värit silmää riuduttaa
ja tuoksu liljan, ambran
läpi sielun aaltoaa…

Ensi lumi

Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihahtuvat putoaa!

Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!

Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa!

Viulu

Olin virittämätön viulu.
minä särisin, soida en voinut.
Sanas kuulin: »Ei kauha, ei kiulu
ole koskaan soinut.»

Suru pingoitti kielten nauhat.
Tuli vuorien tuulet lauhat.
Mua kuule: en kauha, en kiulu,
minä soin, olen viulu.

Kuuntele aiemmat klassikkorunoilijoiden runomeditaatiot:

Seuraa blogia Blogit.fi-sivun kautta. Voit merkitä omat suosikkiblogit Seuraa-painiketta klikkaamalla, minkä jälkeen uudet postaukset näkyvät Blogit.fi-sivuston yläpalkin Seuraa-kohdan kautta.

Jos haluat tiedon uusista postauksista sähköpostiisi, löydät postausten lopusta kommenttikentän jälkeen Seuraa-kohdan, josta voit tilata postaukset itsellesi.

Saat jakaa blogin postauksia vapaasti, kunhan säilytät ne alkuperäisessä yhteydessään eli kokonaisina blogipostauksina.

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

1 kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: