Sanotaan, että menneitä on turha harmitella. Joistain asioista mietin silti, että miksen silloin tehnyt toisin…

Tässä viisi asiaa, joita kadun eniten, tärkein viimeisenä:

Etten opetellut soittamaan kitaraa silloin nuorena, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Kerran eräällä kesäleirillä olisi ollut mahdollisuus oppia. Koskaan ei ole myöhäistä, mutta kynnys on kasvanut entistä korkeammaksi entiselle pianistille ja klarinetistille – kitara kun tuntuu olevan niin toisesta maailmasta. Mutta kuinka kätevää olisikaan säestää itseään kitaralla erilaisissa tilaisuuksissa!

Etten ole uskaltanut ajaa perheen maasturia pitkillä pohjoisen matkoilla. (Olen kirjoittanut tästä postauksessa Haittaako uusien asioiden pelko elämääsi?) Mies on joutunut ajamaan lähes kaikki matkat yksin, lukuun ottamatta niitä muutamaa kertaa, jolloin jompikumpi pojista on ollut ajokortti-ikäisenä mukana. Mutta: tähän on tulossa muutos. Olen luvannut opetella!

Etten ole aina pystynyt olemaan ystävieni apuna ja tukena silloin, kun he olisivat sitä tarvinneet. Tästä olen todella pahoillani. Kun jää tärkeällä hetkellä vaille ystävän tukea, se jättää aina jonkinlaisen arven ystävyyteen, olivat syyt sitten mitkä tahansa. Parhaissa ystävyyssuhteissa näistä kolhuista on mahdollista päästä yli. En ole muutenkaan aina pitänyt ystäviini säännöllisesti yhteyttä, mistä tunnen huonoa omaatuntoa.

Etten pitänyt itsestäni fyysisesti ja henkisesti huolta silloin, kun lapset olivat pieniä. Hyvinvoivana olisin pystynyt olemaan enemmän läsnä myös lapsille. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni armollinen ja antamaan tämän anteeksi itselleni, mutta helppoa se ei ole, kun asia ei koske vain itseäni.

Eniten kadun sitä, että läimäytin uhmaikäistä lastani kasvoihin. Menetin malttini, ja käytin fyysistä väkivaltaa. Tätä ei voi selitellä mitenkään.

Näitä sen sijaan en kadu:

Etten ole tehnyt itsestäni väkisin sisustajaa, verhojenompelijaa tai edes huippukotiruokakokkia. Kun en ole, niin en ole. Ajan myötä puolisokin on ymmärtänyt tämän.

Että lähdin vajaaksi vuodeksi töihin Helsinkiin, vaikka yhteinen kotimme oli Turussa. Lähteminen tai koko Helsingin-aika ei ollut helppoa. Minua kannustivat mieheni sanat paikan vastaanottamista pohtiessani: ”Joskus on uskallettava ottaa isoja askelia.” Me selvisimme, ja työkokemus oli tärkeä tulevalle työuralleni.

Että lopetin pianotunnit 13-vuotiaana ja jätin kesken lauluopinnot Sibelius-Akatemian pedagogiikkaoppilaana. Pianoa osaan soittaa sen verran, että halutessani voin harjoitella itse lisää. Emme olleet opettajan kanssa samalla harjoituskirjan sivulla, emme edes samassa kirjassa. Laulajaa minusta ei olisi tullut kuitenkaan, joten ne Helsingin-reissut oli parasta lopettaa ennen kuin alkoi stressata liikaa.

Että muutimme Turusta Lemuun. Mies antoi minun päättää, rakennetaanko Lemun tontille kakkos- vai ykkösasunto. Tässä pihapiirissä lapset ovat saaneet rakentaa laavuja ja muita omia rakennelmia, kiipeillä kivillä, tehdä jousipyssyjä – toki myös ajaa nurmikkoa, kitkeä rikkaruohoja ja poimia marjoja. Tässä elämänvaiheessa talo ja tontti ovat meille liian suuria ja suuritöisiä, paikat ovat 20 vuoden jälkeen hieman rempallaan, mutta siltikään en kadu päätöstäni. Jokaisesta ikkunasta näkyy vihreää.

Että annoin periksi ja suostuin ottamaan perheeseen koiran, vaikka kahdella perheenjäsenellä oli allergia. Tai no, eihän minulla ollut kovin paljon vaihtoehtoja, kun Lilli halusi tulla meille. Sanoin, että katsotaan nyt sitten tämä yö… ja asia oli sitä myöden selvä. Lilli ja Siru ovat tuoneet meille niin paljon iloa, naurua, rakkautta, ulkoilua ja muuta kaikkea hyvää, etteivät sitä riitä sanat kertomaan.

Lue myös:

Seuraa blogia Blogit.fi-sivun kautta. Voit merkitä omat suosikkiblogit Seuraa-painiketta klikkaamalla, minkä jälkeen uudet postaukset näkyvät Blogit.fi-sivuston yläpalkin Seuraa-kohdan kautta.

Jos haluat tiedon uusista postauksista sähköpostiisi, löydät postausten lopusta kommenttikentän jälkeen Seuraa-kohdan, josta voit tilata postaukset itsellesi.

Saat jakaa blogin postauksia vapaasti, kunhan säilytät ne alkuperäisessä yhteydessään eli kokonaisina blogipostauksina.

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: