Lapsi, jolta vietiin kenkä

Heräsin lauantaiaamuna neljältä. Yritin saada nukuttua uudelleen. Ajatukset kulkivat sunnuntai-illan oppilaskonserttiin. Sydän alkoi tykyttää ja hengitys tihentyä.

Kuuntelin 40 minuutin nukahtamismeditaation, ja hengittelin syvään. Sitten kuuntelin toisen, ja hengitin neljään laskien sisään, seitsemällä ulos. Lopulta nukahdin uudelleen.

Näin unta, että minulla oli lapsi, jota kiusattiin. Hän kertoi, että eräs poika tuli aivan hänen eteensä uhkaavasti, käski toistaa joitain vaikeita sanoja, ja pilkkasi sitten kun toinen ei osannut. Lapsi oli peloissaan, olisi kyllä muuten osannut sanoa nuo sanat, muttei peloltaan saanut sanottua.

Unessa kiusaajapoika oli lähistöllä, ja minä menin äitinä hänen luokseen. Menin aivan hänen eteensä, ja sanoin topakasti: ”Sano raparperipiirakka!”

Poika oli hämillään.

”Sano rehtorivierailu!”, jatkoin vielä.

”Niin, miltäs nyt tuntuu, kun joku tekee noin? Ei varmaan tunnu kivalta?”, kysyin.

Poika häipyi.

Samassa lapseni tuli luokseni ja sanoi: ”Se vei minun toisen kenkäni!” Ja huomasin, että minultakin oli toinen kenkä viety.

Lähdimme yhdessä etsimään poikaa ja kenkiämme. Olin todella vihainen, että noin inhottavasti joku tekee, ja lapseni joutuu nyt kulkemaan ilman toista kenkää.

Siinä kohtaa heräsin unesta.

Herättyäni ymmärsin, että se lapsi olin minä. Se olin minä, jota kiusattiin koulussa.

Se olin minä, joka asetin itselleni vaatimuksia.

Halusin saada ysejä ja kymppejä – jotta tuntisin olevani kyllin hyvä, jotta tuntisin kelpaavani. Annoin itkun tulla.

En sitä silloin tietenkään näin osannut ajatella, mutta nyt aikuisena ymmärrän, mitä suorittamisen takana on ollut.

Tunsin, että nyt olen ehkä löytänyt avaimen esiintymisjännitykseeni. En muuten jännitä esiintymistä, mutta oppilaskonsertit, joissa laulan klassista, aktivoivat vanhan suorittamismallin. Uskomuksen siitä, että minun pitää tehdä ysin tai kympin suoritus, jotta kelpaan.

Yritin unessani karkottaa pelon pois, mutta jäin yrityksestä huolimatta nilkuttamaan ilman kenkää. Olin itse sekä lapsi, kiusaaja että äiti, joka yritti saada tilanteen hallintaansa.

Kuvittelin itseni kouluikäiseksi, ja aikuisen minäni sanomassa tuolle koululaiselle: ”Sinä olet hyvä sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse olla täydellinen. Saat myös epäonnistua. Kelpaat juuri tuollaisena.”

Ja koska olen aikuisena oppinut myös sen, että kaikki se, mitä tarvitsen, löytyy jo itsestäni, sanoin itselleni: ”Jos sinulta on joskus kenkä viety tai kadoksissa, se löytyy taskustasi.” Kuvittelin mielessäni, miten otan kengän taskustani ja laitan sen jalkaani.

Aion kertoa tämän tarinan (tiivistettynä) oppilaskonsertissa ennen omaa esiintymistäni. Tiedän, että sen kertominen itkettää, enkä voi olla sen jälkeen varma siitä, miten ääneni toimii. Tunnen kuitenkin, että minun on kerrottava tämä tarina.

Samalla kerron kaikille muille, isoille ja pienille esiintyjille, että kelpaat ja olet hyvä ja arvokas sellaisena kuin olet, vaikka tulisi virheitä eikä kaikki aina menisi nappiin.

Tunnistatko sinä itsessäsi täydellisyyden tavoittelijan tai suorittajan, joka ei sallisi itselleen virheitä tai muita kuin erinomaisia suorituksia? Miten tämä näkyy sinun elämässäsi?

Lue myös:

• Oletko suorittaja?
• Outi Mäenpää ja transaktioanalyysi