Yhtäkkiä maailma muuttui

Ensin tuntuu, ettei ole sanoja.

Sitten, kuitenkin, on sanoitettava se, miltä tuntuu. Ehkä pystyn sanoittamaan joitakin yhteisiä tunteita tai ajatuksia.

Yhtäkkiä korona ei enää ole se uutinen, jota seuraamme tiiviisti. Yhtäkkiä tunnemme hätää ja surua hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden ukrainalaisten puolesta. Pystymme samaistumaan tuohon Venäjän naapurimaahan, ehkä liikaakin.

Yhtäkkiä olen oikeasti huolissani siitä, miten sotauutiset vaikuttavat perheen nuoriin. Ja äitiin, joka muistaa lapsuudestaan Turun pommitukset ja aikuisista tarttuneen jatkuvan ryssänpelon. Ensin pitkä korona-aika eristäytymisineen ja pelkoineen, nyt tämä.

Muutama vuosi sitten seurasimme huolissamme USA:n presidentin arvaamatonta käytöstä. Putin-kytköksistä puhuttiin.

Tätä emme osanneet aavistaa. Tai uskaltaneet ajatella.

Koulussa meille opetettiin, että Saksa jaettiin, jottei sota enää koskaan alkaisi Euroopassa tai Euroopasta. Elettiin kylmän sodan aikaa. Minua pelotti ydinsodan uhka. Pelkäsin kasvaa aikuiseksi, pelkäsin vuoden vaihtuessa uutta vuosilukua.

Glasnostin ja EU:n myötä totuimme monessa suhteessa turvalliseen Eurooppaan. Sitä Eurooppaa ei enää ole.

Ukrainassa yritetään jatkaa arkea mahdollisimman normaalisti – niin normaalisti kuin sotaa käyvää maassa on mahdollista. Pelko, huoli ja sodan tuhot ovat siellä kuitenkin koko ajan läsnä, konkreettisesti.

Meillä ei ole tällä hetkellä hätää, ja tulevaa ei juuri minun kannata murehtia, kun en voi siihen vaikuttaa. Silti minun on vaikeaa keskittyä työhön, tai mihinkään.

Kun Facebookiin alkaa ilmestyä rauhankyyhkyllä reunustettuja profiilikuvia, suhtaudun aluksi kyynisesti. Mitä se auttaa, vaikka Facebook olisi täynnä rauhankyyhkyjä, kun Ukrainaa pommitetaan? Tai mitä auttaa tämä blogikirjoitus?

Yön yli nukuttuani ymmärrän, että se on meidän tapamme käsitellä asiaa, ilmaista tukemme ja sympatiamme kansalle, jota kohdellaan julmasti. Emme halua olla vain sivusta seuraajia, vaan elämme ajatuksissamme heidän mukanaan.