”Ainoa kotini” ja minä

Lukuviikolla minulla on ollut lukulistalla Hanna Brotheruksen Ainoa kotini. Lopultakin. Kirjasta on sanottu ja kirjoitettu jo niin paljon, etten yritäkään kertoa siitä mitään koko teoksen kattavaa. Kerron, mitä siitä minulle aukesi.

Kirja on lukulistallani siksi, että äitini oli lukenut siitä lehdestä – tai kuullut telkkarista – ja halusi ostaa sen meille yhteiseksi joululahjaksi. Koska kirja kertoo vanhemmuudesta ja lapsista, äidistä ja tyttärestä, ylisukupolvisuudesta, sairastamisesta, vanhenemisesta. Ja kaiken ylittävästä rakkaudesta.

Luen joululahjakirjaani huhtikuussa siksi, että äidillä oli kirjan hankkimiseen yksi ehto: saisin lukea sen vasta oman konserttini jälkeen, jottei se veisi liikaa ajatuksiani ja keskittymistäni.

Äiti tiesi oikein.

On helppoa sanoa pintatasolla, että ”meillä ei onneksi ole ollut mitään niin vaikeaa”. Silti kirja meni sisälleni ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Olen aiemmin kirjoittanut elämänkaarestani liikkumisen kautta. Ja liikkumisen rajoitteiden, erilaisten sairauksien. Olen kirjoittanut kävelemisestä ja omasta tanssin kielestäni.

Brotherus kirjoittaa läpi teoksen kehollisuudesta. Omasta kehostaan, tanssimisesta ja kehosta, syömisestä ja kehosta, muiden kehojen tarkkailemisesta. Hän kirjoittaa kehollisuudesta tavalla, joka on minulle uutta.

Tunnen, etten tunne kehoani vieläkään. En ymmärrä, enkä aina hyväksy. Olen ymmälläni ja vihainen keholleni jatkuvasta sairastamisesta ja kivusta, vaikka samaan aikaan tiedän, että keho on viisas ja se suojelee minua kivulla. Tiedän, että kehoni ilmoittaa minulle rajoista, mutten halua hyväksyä rajoja.

Ainoa kotini kertoo sairastamisen ylisukupolvisuudesta. Sain nivelreumadiagnoosin, kun olin 13-vuotias. Toinen veljistäni sai saman diagnoosin ollessaan 13-vuotias. Toinen lapsistani alkoi saada niveloireita ollessaan 13-vuotias.

Sain keliakiadiagnoosin nelikymppisenä. Siskoni oli saanut saman diagnoosin nelikymppisenä.

Tätä voisi jatkaa: RLS, allergiat, astma. Mikä on geeniperimää, mikä jotain muuta?

***

Vanhemmat halusivat antaa meille kaiken minkä pystyivät, koska kokivat, etteivät olleet itse saaneet vanhemmiltaan mitään. Edes perusturvaa, puhumattakaan muusta. Kun he antoivat meille mahdollisuuden musiikkiharrastuksiin, he saivat kuulla omilta vanhemmiltaan, etteivät työläisten kakarat harrasta musiikkia.

Antaessaan meille kaikkensa vanhemmat luopuivat omastaan. Omista harrastuksistaan, omasta ajastaan, äiti jopa luopui työelämästä voidakseen olla kotona, kun me tulimme koulusta. Minä taas halusin kaiken: äitiyden, työelämän, omat harrastukset. Alkuun äidin oli vaikea ymmärtää tätä, ja esikoiskokoelmani ilmestyttyä kävimme asiasta lyhyen keskustelun. Kuultuaan haastatteluni radiosta hän sanoi ymmärtävänsä.

Mitä me olemme vanhempina kyenneet antamaan lapsillemme? Emme mekään ole osanneet keskustella tunteista, ottaa hyväksyvästi vastaan kaikkia tilanteita ja tunteita. Perusturvan olemme toivottavasti onnistuneet luomaan rakkaudella, huolenpidolla, huomion antamisella. Ajoittain olemme kyllä laittaneet toinen toisemme kovallekin koetukselle.

Olemme menneet toiseen suuntaan vastavirtaan harrastusten suhteen: antaneet olla harrastamatta mitään järjestettyä harrastusta, jos lapsi ei ole halunnut (en tarkoita, että meitäkään olisi mihinkään pakotettu, paitsi kesken lukuvuoden emme saaneet lopettaa). Olemme kannustaneet ja kuljettaneet silloin kun kiinnostusta on ollut. Hyväksyneet lasten ratkaisut lopettaa harrastus silloin, kun ei enää ole tuntunut hyvältä.

Lapset ovat saaneet harrastaa omalla tavallaan. Sisällä parkouraaminen oli pakko kieltää muutamien loukkaantumisten jälkeen, mutta muuten olemme antaneet tilaa etsiä ja löytää omat ratkaisut. Paitsi ettei tämäkään pidä paikkaansa kuin osittain: olemme yrittäneet ylisuojella esikoistamme, ja hän reagoi siihen omalla tavallaan.

Esikoisen tehtävä oli opettaa meille, että jokaisen pitää tehdä itse virheensä, eikä ylisuojeleminen ole lapselle hyväksi. Kuinka vaikeaa onkaan esikoisen kohdalla päästää irti kontrollista! Kuopuksen kanssa olemme kenties olleet liian lepsuja.

Ovatko lapset jääneet jostain vaille siksi, ettemme ole halunneet antaa heille itseämme ja elämäämme kokonaan? Olemme tehneet kohtuuttoman pitkiä työpäiviä silloinkin, kun lapset olivat pieniä. Emme ole hoitaneet lapsia mahdollisimman pitkään kotona, vaan olemme kuskanneet heitä isovanhemmille ja perhepäivähoitoon.

Olemme olleet väsyneitä aamuisin ja iltapäivisin ja räjähtäneet väsyneiden lasten kiukuttelusta tai kitinästä. Emme ole aina osanneet pyytää räjähdyksiä anteeksi. Silti en osaa kuvitella meistä kumpaakaan kotivanhempana, joka olisi jäänyt pitkäksi aikaa pois töistä hoitamaan lapsia.

Nykyään minusta tuntuu, että lapseni ovat – kaikesta huolimatta – tunnetaidoiltaan kypsempiä kuin mitä minä olen ollut parikymppisenä. He ovat kyllä joutuneet jo kokemaan paljon enemmän kuin minä olin kokenut, ovat joutuneet kaivamaan omat siipensä esiin kivun kautta. Minä kasvoin pumpulissa, tai ainakin tarkkaan varjeltuna. Tietyllä tavalla, vaikka sainkin kulkea Vienolanmäen korkeilla kallioilla yksikseni.

***

”Sisälläni on meri. Siellä on kirja. Siellä on tanssiteos, jota en ole vielä tehnyt. Siellä on se, kuka olen.” (s. 313)

Juuri ennen kuin aloin lukea tätä kirjaa, konsertin jälkeen, tiedostin, että elän jatkuvasti odottaen seuraavaa taideprojektia. Seuraavaksi oppilaskonsertti, sitten kesäkuun näyttely, syksyn mahdollinen kirkkokonsertti. Ei riitä, että teen itselleni. Mikään tekemäni ei riitä, ellen saa sitä näkyville, jaettavaksi muiden kanssa.

Kirjoitin nähdyksi tulemisen tarpeesta aiemmin. Olen huomannut tämän selvästi viime aikoina käymilläni verkkokursseilla. Häpesin, kun huomasin vieväni tilaa muilta. Nytkin olen vallannut tilan verkkokurssin jälkeen perustetussa WhatsApp-ryhmässä, ja se hävettää. Joudun ponnistelemaan ollakseni hiljaa. Kaipaan sitä läsnäolon tilaa, johon olen päässyt muutamien ystävieni kanssa kasvotusten tavatessa. Kun ei tarvitse olla mitään muuta kuin mitä on. Ja saa olla juuri sellainen kuin on.

Johtuuko nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve vanhemmilta peritystä huonommuuden tunteesta ja hyväksynnän puutteesta? He eivät saaneet omilta vanhemmiltaan rakkautta tai hyväksyntää itselleen tai edes elämälleen.

Ensimmäisellä luokalla minulla oli ihana opettaja Irja, joka antoi minulle apuopettajan tehtävän, jotten häiritsisi muita tehtyäni jo annetut tehtävät. Sitten Irja jäi eläkkeelle, ja opettajaksi tuli Jaana.

Jaana oli nuori, vanhempieni sanojen mukaan vastavalmistunut, käytti paksua meikkiä, korkeita korkoja ja muhkeita turkiksia. Me olimme eri maailmoista. Muut tytöt kiehnasivat hänen kyljessään välitunneilla, minä jäin ulkopuolelle. Yhtäkkiä tunsin, että äidin tekemät vaatteet eivät olleet riittävän hyvät, en kuulunut joukkoon.

Emme ymmärtäneet toisiamme, joten opin olemaan hiljaa. Hän kertoi olleensa oopperakuorossa laulamassa Kreivitär Marizaa. Aha, mitä sitten, minä ajattelin. Kreivitär Mariza ei tuolloin vielä kuulunut maailmaani, tuskin kovin monen muunkaan 9-vuotiaan elämään 70-luvun lopulla. Saatoin ehkä olla kateellinen Jaanalle, koska jo tuolloin halusin olla hyvä laulamaan.

Nyt mietin, olenko samanlainen kuin Jaana. En haluaisi olla, mutta ajatus tulee tuskallisen lähelle.

”Maailmanrauhani alkaa siitä, että olen tyytyväinen itsessäni.” (s. 315)

Sitä kohti.