Ei vaan iske

Monia asioita sitä pieni ihminen elämässä haluaa. Tai haluaisi, jos vaan viitsisi tehdä jotain niiden asioiden eteen. Mutta, tässä on se mutta: se vaatii työtä, tekemistä, asioihin tarttumista. Erityisesti kesän lopulla sitä miettii, mitä on tullut tehtyä ja mihin aika on mennyt.

Some-kuvani monipuolistamiseksi tässä muutamia asioita, jotka ovat käväisseet mielessäni (taas) viime aikoina.

Haluaisin, että olisin tänä kesänä innostunut jatkamaan autotallin, vaatehuoneen ja omien laatikoitteni siivoamista kunnolla. Sen sijaan vietin päiväkausia kooten kollaaseja ja kannoin muutaman nyssykän kuopuksen jäljiltä Punaisen Ristin Konttiin ja LSJH:n poistotekstiililaatikkoon. Tyhjensin yhden hyllyn ja siirsin tavarat kuopuksen vanhaan huoneeseen, uuteen etätyöhuoneeseeni.

(Eräs näyttelyavajaisten vieras kysyi, teenkö kollaaseja yöllä vai eikö minulla ole päivätyötä. En tiedä, mikä olisi ollut oikea vastaus, mutta vapaa-aika niihin kyllä uppoaa aika tehokkaasti.)

Haluaisin, että meillä olisi siisti ja mieltä rauhoittava piha. Ei ole, koska pihanhoitoinnostus iskee noin kahtena päivänä vuodessa. Kukkapenkit kasvavat metsämansikkaa ja haapaa.

Tai koivun-, männyn- ja kuusentaimia – kaikkea muuta kuin mitä sinne on joskus istutettu. Punaherukka ei enää tee kunnon satoa, koska en ole jaksanut leikata vanhoja oksia pois.

Haluaisin innostua pesemään ikkunat edes kerran vuodessa. Mutta kun ei. Rehellisesti sanoen en muista, koska olen pessyt ikkunat.

Siitä on vuosia, ja sen huomaa.

Myös sen, mitkä ovat niitä ikkunoita, jotka mies on pessyt tällä välillä. Sillä härpäkkeellä, joka piti ikkunanpesua varten ostaa.

Kun olin kesätöissä kultasepänliikkeessä opiskeluaikana, pesin liikkeen ikkunan melkein joka arkiaamu. Ihan hyvää jälkeä tuli ilman härpäkkeitä.

Haluaisin myös olla ihminen, joka pitää autonsa puhtaana ja siistinä. Ei vaan jaksa kiinnostaa. Kulkee se muutenkin. Hoidan sentään huollot ja katsastukset.

Haluaisin osata laulaa niin hyvin, että voisin esittää klassisia kappaleita kirkkokonserteissa, koska kirkossa esiintyminen on yksi ihanimpia asioita, joita tiedän. En kuitenkaan ole valmis tekemään sen eteen työtä. En jaksa harjoitella päivittäin enkä osaa käsitellä klassisesta laulusta syntyviä suorituspaineita (käsitellyt olen, mutten ole päässyt eteenpäin).

Haluaisin olla syömättä sokeriherkkuja, koska saan niistä saman tien flunssan tyyppisiä oireita, ja lisäksi sekä jalat että pää menevät sekaisin ja yöunet häiriintyvät. Liian usein herkkuhyllyltä kuitenkin jotain hyppää ostoskoriin. Sitten otetaan antihistamiinia ja pyöriskellään seuraava yö. Aamulla olen sokerikrapulassa. Joskus siihen riittää muutama suklaalevyn pala.

Mutta hurraa – huushollin kolme pientä pestävää mattoa sain pestyä tänä kesänä!

Ja viikoittainen imurointi ja lakanoittenvaihto on must (no niistäkin voi joustaa silloin kun mies ja koira ovat mökillä, eihän silloin kerry koirankarvoja joka paikkaan).

Pesu- ja tiskikone pyörivät päivittäin (nykyään riittää toisinaan joka toinen päivä), ja puhtaat vaatteet vien kaappeihin yleensä heti kun ne ovat kuivuneet.

Rutiininomainen siivous on minulle ok – ja mattopyykki –, mies taas on päinvastainen: karttaa viikkosiivousta, mutta kun hän siivoaa, hän kuuraa yhden huoneen kerrallaan suunnilleen katosta lattiaan.

Täytyy myös sanoa, että pääosin syön terveellisesti, vaikka miehen lähdettyä mökille haen kaupasta gluteenitonta pitsaa ja einesmaksalaatikkoa. Kun mies on kotona, laitamme kunnon ruokaa joka päivä, ja useimmiten myös salaattia.

Ja mitä hyödyttää kirjoittaa blogissa näistä saamattomuuksista? Niinpä. Voisiko vaan mennä tekemään siitä? Niinpä!