Aidalla

Silloin en koskaan ajatellut, että jonain keväänä seisoisin tässä vihreän lauta-aidan toisella puolen sydän pakahtuen rakkautta tähän kallioon, tähän maahan, täynnä kaipausta, jota ei voi kestää, sillä tämä maa ei enää ole minun, ei meidän.

Kuinka monena kesänä kiipesimmekään tänne puolijuoksua varpaanpäät verillä, kilpaillen, kuka keksisi nopeimman reitin luonnon kallioportaita ylös asti! Ylös päästyämme kiire oli poissa, valitsimme mieleisemme leikin ja sopivan paikan – notkelman, kumpareen, tasanteen, pensasmajan, kalliosyvennyksen – tai kävimme katsomassa pienenpieniä kalliokasvipuutarhojamme tuulimyllyn alapuolella. Iltaisin nojasin tähän aitaan katsellen hehkuvan auringon laskeutumista unilleen, ihmetellen heinien tuoksua ja käsittämättömän korkeiden kuusten konserttia viereisten kallioiden takana.

Ja joka kesä vei lähemmäs totuutta. Vai oliko totuus niissä kesissä? Olinko minä totuus?

Kuinka monena syksynä seisoin sateesta välittämättä katsomassa Peppitalon leiskuvien vaahteroiden tulta kuusten tummanvihreän takana, kuuntelin noiden käsittämättömän korkeiden kuusten kumua myrskytuulessa ja mietin syksyn vaihtumista iloisesta lätäköissä hyppivästä pikkutytöstä sateen täplittämän ikkunan takana häälyväksi mustapukuiseksi vanhaksi naiseksi. Noina syysiltoina tämä aita oli minun paras ystäväni.

Ja joka syksy vei lähemmäs ääntä, sillä myrskyssä kumisevat kuuset soittivat minua.

Kuinka monena talvena olin täällä rakentamassa lumiukkoa tuulimyllyn vartijaksi, tai seisoin kämmen auki ottamassa vastaan lumihiutaleita, jotka eivät lakanneet minua ihmetyttämästä, tallensin muistiini taivaanrannan pastellisävyt sataman viereisen metsänreunan yllä, pohdin lumen sävyjä jäällä kaislojen edessä, jossa olimme olleet hiihtämässä, ja yritin sitten maalata pehmeän puhtauden tyhjälle paperille.

Ja joka talvi vei lähemmäs hiljaisuutta, sillä kämmenelle putoavan lumihiutaleen helähdys oli hyvin hiljainen.

Ja kevät, se oli meidän omien kalliokasvipuutarhojemme paljastumisen ja tuoksuvan ruohosipulin aikaa! Sammalet tihkuivat kosteutta vihreämpinä kuin muistimmekaan. Pian tulivat orvokit, jotka mattoina peittivät suuren osan kallioita ja ruohikkoja.

Abiturienttina istuin styroksilevyn päällä kallionkielekkeellä, imin itseeni kevätaurinkoa ja tenttikirjoja. Sekin kevät vei lähemmäs kipua, vaikka myöhemmin samana keväänä istuin täällä harjoittelemassa sisäisten äänten yhteissoittoa sen ihmisen kanssa, josta oli tuleva kapteeni minun laivaani. Alkavasta avomeripurjehduksesta en vielä tiennyt mitään.

Se oli minun viimeinen kevääni täällä. Kuinka olisin voinut tietää, että ikävä ei lähde koskaan, ei kulu pois, ei anna periksi! Että se pakottaa minut seisomaan tässä aidantolppaa puristaen; ei sitä kertonut kallio, jolla nyt seisovat muut miettien totuuksiaan, ei piha, jossa juoksevat vieraat lapset, ei talo, jossa toiset nukkuvat, heräävät, tarjoavat toisilleen kahvia isoista kupeista ja lähtevät sitten omiin elämiinsä.

Orvokit odottavat jälleen. Joku lapsista poimii tänäkin keväänä ruohosipulia äidin keittoon, kesällä männynkäpyjä grillihiiliksi ja syksyllä omenoita piirakoihin ja hilloihin puutarhan kukkien keskeltä. Tämä kevät on tässä, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaa, sillä kuuset soittavat nyt takanani.

Ainakin minulla on ääni ja hiljaisuus ja kipu; ja totuus, ehkä se on aidantolppa kämmenteni välissä.