Isän albumi

Autotallin siivouksen ohella yksi isompi projekti, johon on ollut vaikea tarttua, on ollut isän elämändokumentointi-albumin jatkaminen. Työ jäi isältä kesken. Albumin välissä oli irrallaan lukematon määrä erilaisia työhön liittyviä dokumentteja sekä lehtileikkeitä ja valokuvia.

Tällä viikolla isän kuolemasta tulee vuosi.

Kuin tarkoituksella tulivat Facebookissa esille erään ystäväni sanat, jotka menivät suoraan sydämeen:

Kun luin nuo sanat, ymmärsin, että nyt on aika jatkaa isän aloittamaa työtä. Kerroin isästä, tästä albumista ja ylisukupolvisista traumoista aiemmin postauksessa Puhu ennen kuin on myöhäistä.

Ostin itse albumin isälle syntymäpäivälahjaksi kaksi vuotta sitten. Huomasin, että hänellä oli kyläillessämme kova tarve esitellä papereita ja valokuvia elämänsä varrelta. Valitsin siis nimenomaan sellaisen, jossa on pahviset sivut, joihin voi kiinnittää papereita valokuvien lisäksi.

Kun äiti viime kesän lopulla antoi albumin minulle ja katselimme sitä siskon kanssa, en saanut oikein kiinni ajatuksesta, mihin järjestykseen isä oli ajatellut aineistot laittaa, vai oliko kronologinen järjestys mennyt sekaisin vahingossa.

Sisko on kuitenkin aina osannut hahmottaa paremmin isoja kokonaisuuksia. Hän näki, että isällä oli ollut ajatus eri osioista, joihin aineistot liittyvät.

Alussa oli isän vanhempiin ja lapsuuteen liittyviä kuvia, ja joitain kuvia nuoruudesta. Sen jälkeen oli listaus ”Koulut ja kurssit” sekä tarina ”Mikä minusta tuli isona – koulutus ja työyhteisöt”. Näiden perään hän oli koonnut todistuksia ja muita dokumentteja niin partiosta kuin työelämästä.

Partioaate ja -yhteisö olivat isälle äärimmäisen tärkeitä lapsuudesta vanhuuteen asti, vaikkei hän voinutkaan työn ja lasten kanssa yhdistää aktiivista partiotoimintaa. Albumissa on käsin ja tietokoneella kirjoitettuja papereita: ”Muistoja partiosta”, ”Muistio partiokoulutuksesta”, ”Kolkkapoikatoimintaa 1960-luvulla ATP:ssa” (Auran Tähti Pojat).  

Partioon ja seurakuntatoimintaan liittyvien lukuisten todistusten ja muistojen jälkeen oli Turun valmistavan teknillisen ammattikoulun, VR:n konepajakoulun sekä työelämässä käytyjen koulutusten todistuksia.

Todistusten välistä löytyi taas isän kirjoittamia listauksia ja tarinoita. Muun muassa tietoja konepajakoulun opinnoista sekä yksityiskohtainen listaus kiskobussi DM 6 ja 7 eli ”lättähatun” dieselmoottorin ominaisuuksista, kirjoitettu tietokoneella eli muistinvaraisesti 2000-luvulla. VR:n konepajakoulusta isä oli valmistunut moottoriveturiasentajaksi, ja hänen tehtävänään oli korjata höyry- ja lättähattuvetureiden moottoreita.

Kaksi tarinaa kotimatkasta iltavuoron jälkeen kertoivat, miten tärkeää isälle oli saada hoidettua työt niin, että veturit pääsivät ajallaan matkaan, vaikka sitten itse olisi myöhästynyt viimeisestä bussista ja joutunut kävelemään kotiin yöllä.

Talvella 1962 hän pääsi erään kerran, viimeisen bussin jälleen mentyä, peukalokyydillä veturilla Jäkärlään, jossa hyppäsi vauhdissa pois ja käveli loppumatkan kotiin. Junan nopeus oli tuossa kohdassa noin 30 kilometriä tunnissa, koska Turusta Jäkärlään oli koko matkan nousua eikä koneen teho riittänyt kovempaan vauhtiin 40 tavaravaunun kanssa. Talvi oli runsasluminen, joten lumivalli pehmensi hyppyä.

Vetureiden parista isä siirtyi sattuman kautta elintarviketeollisuuteen, jossa hän työskenteli pitkään useissa turkulaisissa tehtaissa. Hän eteni laitosmiehestä työnjohtajaksi. Työnjohtajana hän oli useilla eri osastoilla, viimeksi vihannesten käsittelyosastolla, jossa hänelle puhkesi voimakas sipuliallergia. Allergian takia hän joutui siirtymään muihin tehtäviin, tarvikevaraston hoitajaksi ja myöhemmin tarvikeostajaksi.

Dokumenttien mukana oli myös muovitaskussa meidän esikoisemme tekemä kahdeksannen luokan koulutehtävä ”Henkilö historiassa”. Poika oli halunnut haastatella isoisäänsä. Kannessa oli kuva isän piirtämästä lättähatusta. Olin silloin ylpeä ja liikuttunut pojasta ja hänen tekemästään koulutyöstä, ja olen edelleen.

Työelämään liittyvien todistusten ja muiden paperien kohdalla isän työ oli jäänyt kesken. Jatkoin siitä. Työelämän jälkeen oli valokuvia taloista ja asunnoista, joissa perheemme oli asunut, sekä listaus ja valokuvia isän tai perheen omistamista ajoneuvoista. Ensimmäinen oli skootteri ZZ vuodelta 1963.

Olin käynyt albumia läpi jo muutamaan kertaan, mutta silti siinä riitti vielä tutkittavaa ja pohdittavaa. Ja muutamien työelämän asiakirjojen kohdalla oli jälleen pysähdyttävä.

Esimerkiksi henkilökuntalehden, jonka takasivulla esiteltiin tehtaan sammutusryhmää.

Juuri sellainen isä oikeasti oli.

Seuraavassa pysähdyttävässä dokumentissa: ”Tuotannolliset ja taloudelliset syyt.”

Pistää nieleskelemään edelleen. En ihmettele, että näiden papereiden laittaminen jäi isältä kesken.

Isälle irtisanominen oli kova isku. Niin kova, ettei hän oikeastaan koskaan päässyt siitä kokonaan yli. 56-vuotiaana, keskellä 90-luvun lamaa, ei ollutkaan enää tehtävää, jossa olisi voinut auttaa toisia. Me lapsetkin olimme kaikki jo lähteneet kotoa.

Ensimmäinen lapsenlapsi, meidän esikoisemme, onneksi ilmoitti tulostaan seuraavana vuonna. Äiti oli osittain työelämässä, ja isä hoiti hyvän aikaa esikoista päivisin, kun olin palannut vanhempainvapaalta töihin.

Sain albumin välissä olleet irtolehtiset ja valokuvat ryhmiteltyä ja laitettua paikoilleen. Lisäksi äiti oli löytänyt muutaman kirjekuoren, joissa on lisää vanhoja valokuvia ja lehtileikkeitä – joitakin jopa isän vanhempien ja isovanhempien ajoilta.

Muun muassa virkatodistus, josta käyvät ilmi isän isänisän perheenjäsenten nimet, syntymäajat ja -paikat sekä muutot seurakunnasta toiseen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Valokuvia isän lapsuudesta ja nuoruudesta; osa näistä valokuvista oli kopioituina albumissa.

Albumin sisällä oli irrallisena vielä muun muassa kansakoulun opintokirja ja Laivaston koulun aliupseerikurssin 2/60 kurssijulkaisu.

Ihan valmiiksi albumi ei vielä tullut. Ehkä seuraava sisarusparvestamme saa jatkaa. Isän elämänvaiheiden läpikäyminen on ollut yksi osa surutyötä. Olemme tehneet sitä yhdessä sisarusten kesken ja äidin kanssa keskustellen läpi vuoden, mutta albumi konkretisoi asian kouriintuntuvasti.

Olen kiitollinen, että isä näki muistojensa arvon. Läheskään kaikesta ei ollut hänen kanssaan puhuttu, monestakin syystä. Ja jos oli puhuttu, olisimmeko huomanneet kertoa asioita omille lapsillemme, tai jakaa toisillemme? Albumin kanssa menneisyyttä tulee käytyä läpi yhdessä.

Esikoisemme koulutyön lopussa on laatikoituna teksti:

Kuinka hienosti osasi kahdeksasluokkalainen ilmaista sukupolvien ketjun, ja kaiken tärkeän, mitä se sisältää!

P.S. Suuri osa albumin ja kirjekuorien valokuvista on otettu Kodak Brownie ”laatikkokameralla”, jonka isä oli saanut rippilahjaksi vuonna 1955. Nyt kamera on kuopuksellamme, joka harrastaa vanhoja kameroita. Äiti antoi kameran hänelle lakkiaispäivänä. Poika sai vanhan laatikon heti toimimaan, vaikka siihen kuuluvien filmien valmistus on lopetettu vuonna 1995.

Lue myös:

Puhu ennen kuin on myöhäistä, osa 2 – ”Jotta kaikille jäisi kaunis muisto”