Uskotko sinä enkeleihin?

Minä uskon, ainakin jonkinlaisiin.

”Rakas Jeesus, siunaa meitä,
anna meille enkeleitä,
älä meitä koskaan heitä.
Aamen.”

Näin rukoiltiin lastemme perhekerhossa ja kotona iltarukouksena. Monenlaiset enkelirukoukset ja -laulut ovat myös oman lapsuuteni seurakuntaleireiltä tuttuja.

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” eli Suojelusenkeli lauletaan monissa ristiäisissä.

Kristinuskon keskeisiin opetuksiin kuuluu, että enkeli ilmestyi kertomaan paimenille Jeesus-lapsen syntymästä. Jouluenkelit kuuluvatkin lähes joka kodin koristeisiin.

Kuinkahan moni meistä uskoo oikeasti enkeleiden olemassaoloon?

Itse uskon lähinnä suojelusenkeleihin. Uskon, että edesmenneet läheisemme ovat meidän ja jälkipolviemme suojelusenkeleitä. En ole heitä nähnyt, mutta uskon silti.

Jotkut uskovat, että kun näkee höyhenen, se on merkki enkelin läsnäolosta. En kiistä, etteikö näin voisi olla, mutta tiedän, että toisinaan kotoa löytyvät pienet irtohöyhenet ovat lähtöisin untuvatakista.

Uskon kyllä, että kun lapseni kanssa kävin ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen isän kokoamaa valokuva- ja dokumenttialbumia läpi, ja siihen lensi perhonen, se oli isän lähettämä. Hän halusi käydä kertomassa, että juuri näin hän oli tarkoittanut: sukupolvet yhdessä jakamassa hänen muistojaan, tutustumassa yhteiseen historiaamme.

Mutta takaisin enkeleihin.

Kun lapsemme olivat pieniä, toisella heistä oli selittämättömiä fyysisiä oireita. Epätietoisuus oireiden syystä oli kalvavaa, ja soitin eräälle selvänäkijälle, jonka tiedot olin saanut ystävältä.

Selvänäkijä kertoi, että oireet menevät itsestään ohi eivätkä ole vakavia. (Näin sitten kävikin.) Lisäksi hän kertoi, että hän näkee iloisen naishahmon, joka lähettää terveisiä: ”Luulitko, etten ollut nuorimmaisen ristiäisissä? Olin paikalla ja pidin kättäni hänen päänsä päällä.”

Selvänäkijän kuvauksesta (johon sisältyi myös henkilön etunimi) tiesin, että kyseessä oli mieheni äiti, joka oli menehtynyt parikymmentä vuotta aiemmin. Tämän seurana oli jopa perheen silloinen koira.

Kuopuksemme ristiäiset olivat olleet muutamaa kuukautta aiemmin.

Olen joskus miettinyt, miksi sitten meitä ja lapsiamme ei suojella vastoinkäymisiltä, jos meillä kerran on suojelusenkeleitä. Mutta eihän se niin mene. Meidän pitää jokaisen oppia läksymme itse, enemmän tai vähemmän kantapään kautta.

Toisaalta on ihmisiä, jotka kokevat saavansa enkeleiltä apua monissa arjen asioissa, kun vain pyytävät – vaikka parkkipaikan löytymisessä silloin, kun on kiire tapaamiseen.

Esimerkiksi laulaja-lauluntekijä Kirsi Ranto kertoo kirjassaan ”Pehmeä kuin kukka, kova kuin timantti” lukemattomista tilanteista, joissa hän saa apua enkeleiltä ja jumalattarilta. Hän kertoo myös, miten asiat eivät ota sujuakseen silloin, kun hän ei halua kuunnella enkeleiden viestejä tai ei ymmärrä niitä.

Kirsin Rannon kirjaa lukiessa on vaikeaa olla vakuuttumatta siitä, että ainakin hänelle enkelit ovat täysin tosia.

Netistä löytyy enkeleistä tietoa vaikka kuinka paljon. Muun muassa kehon energiakeskuksiin eli chakroihin liittyy jokaiseen oma arkkienkelinsä. Chakrat ovat minusta aivan loogisia ja ymmärrettäviä, mutta suoraan sanoen en tiedä, miten näihin arkkienkeleihin pitäisi suhtautua. Ehkä minä joskus vielä ymmärrän.

Kenties jossain tilanteessa, kun päätämme toimia ”vaiston varassa” tai ”intuitiivisesti”, tai tulee ”vain sellainen olo, että pitää tehdä näin”, se jokin, joka sisällämme meitä ohjaa, onkin enkeli.

Vai onko se, minkä ajattelemme enkelien ohjaukseksi, omaa sisäistä, intuitiivista tietoamme? Mitä sinä ajattelet?

Lue myös:

Kaleidoskooppi ja kvarttiharmoniaa
Yhteydessä maailmansieluun
Asiat tapahtuvat, jos on tarkoitus