Tarvitseeko minua enää kukaan?

Kuka minua nyt enää tarvitsisi. Ei sillä väliä, vaikken pitäisi itsestäni mitään huolta.

Tällainen ajatus on käynyt äitini päässä. Isän kuoleman jälkeen kaikki käytännön asiat on hoidettu, viimeistä myöten.

– Sinä olet! Se riittää, sanon painokkaasti hänelle.
– Mutta en minä tiedä miten, kun teillä on omat perheenne, enkä ole koskaan saanut mitään mallia, mitä tässä elämäntilanteessa tehdään, hän vastaa.
– Se riittää, että olet olemassa. Olet meille tärkeä, vaikket tekisi mitään erityistä, sanon.
– No sitten, jos se niin on. Kyllä minä sitten yritän pitää itseni kunnossa, ettei minusta ole teille ylimääräistä huolta.

Kun on elänyt monta vuosikymmentä yhdessä, ilman toista siinä rinnalla joutuu etsimään oman elämänsä suuntaa ja tarkoitusta. Kun lapsenlapsetkin ovat jo niin isoja, etteivät tarvitse hoitajaa.

Ja kaiken lisäksi, kun kuitenkin on elämänhalua niin paljon, ettei varta vasten halua altistaa itseään koronalle, vaikka muuten olisi halua käydä konserteissa ja näyttelyissä.

”Mitä minä nyt sitten teen?”, äiti sanoo mielessään kysyneensä isältä. Muistan, kun itse kävin aikanani ahdistuneisuuden takia terapiassa, sain yhdeksi ohjeeksi tiukan paikan tullen kysyä mielessäni neuvoa joltain, joka minulle edusti viisautta ja turvallisuutta. En siis ihmettele, että äiti mielessään kysyy isältä.

– Isä olisi sanonut, että älä tee mitään, hän sitten kertoo minulle.
– Ei sinun tarvitsekaan, vastaan.
– Tai oikeastaan voin olla tekemättä mitään tai tehdä ihan mitä haluan. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Siivoan silloin kun siltä tuntuu, enkä joka toinen päivä. Otan nokoset silloin kun väsyttää, ja menen ulos sitten sen jälkeen, jos sää on sopiva. Tai sitten en mene, jos ei ole hyvä sää.

Tällainen tuntuu äidistä aivan oudolta. Koko ikänsä hän on huolehtinut muista. Lapsena nuoremmista sisaruksistaan, aikuisena meistä neljästä lapsesta, oman työuransa kustannuksella.

Viime vuodet äiti on huolehtinut isästä, hoitanut häntä ja hänen asioitaan. Laittanut ruuat, hoitanut ostokset, siivonnut joka toinen päivä, yrittänyt saada isän ulkoilemaan joka päivä ja syömään vähän enemmän, ettei tämä laihtuisi.

Nyt ei ole mitään velvollisuuksia. Ei ihme, jos olo tuntuu tyhjältä.

– Näistä sinun runokirjoistasi puuttuu aurinko. Missä se aurinko on? äiti kysyy.

Kerron, että minulla on tarve kirjoittaa vaikeista asioista, surusta, kivusta, luopumisen ajatuksesta. Lupaan tulostaa hänelle uudempia runoja, joissa näkyy aurinko.

Saatuaan tulostetut runot äiti soittaa muutaman päivän päästä.

– Näissä paistaa aurinko! Älä muuta näistä sanaakaan!

Paitsi että äiti on tärkeä siksi että on, äitiä tarvitaan myös muistuttamaan meitä siitä, että auringon pitää päästä näkyviin.

Lue myös:

• Ensimmäistä kertaa elämässä
• Kuka minä todella olen?