Kuinka luovuuden laituri rakennetaan

Jos säteilisit ympärillesi jonkinväristä valoa, minkä väristä se valo olisi?

No höh. Alkuun pidetystä rauhoittumishetkestä huolimatta en nyt saa kiinni mistään väristä.

– Se voi olla vaikka lempivärisi, minua autetaan.

Lempivärini on punainen, mutta se ei nyt tunnu sopivalta tähän. Negaation kautta näköjään pitää mennä. Mielessäni pyörivät runoni sanat ”minä olen keltainen valo”, mutta onko se liian ilmeinen? Olen kiinni mielessä ja rationaalisessa ajattelussa, ja se häiritsee minua.

Onko kyse sitten alitajunnan rakentamasta kompromissista tai mistä, mutta oranssi alkaa tuntua hyvältä. Alamme rakentaa oranssia sädettä – muovailuvahasta.

Uudenuutukaisista muovailuvahapakkauksista leikataan palasia työskentelyä varten. Otetaan leikatusta palasta sormiin vähän keltaista, ihan pieni pala, ja vielä pienempi pala punaista, koska tämä punainen on todella voimakas. Sekoitetaan. Lisätään ja poistetaan, haetaan sopivaa sävyä.

Olen työyhteisötaiteilija Nina Rantalan luovuuslaboratoriossa. Kun tällainen mahdollisuus työpaikalla järjestyi, halusin heti päästä kokemaan, mitä tässä laboratoriossa tapahtuu.

Kun kädet ovat saaneet tekemistä ja hakevat oranssille oikeaa sävyä, keskustelemme siitä, millaisia mahdollisuuksia luovuuden käyttöön minä näen omassa työssäni. Kerron ajatuksiani, ja Nina kuuntelee, tuo uusia näkökulmia, kyselee.

Luovuuden paikkoja löytyy kyllä, sekä aiemmasta että uudesta työnpuolikkaastani. Aivan uudenlainen, ensimmäistä kertaa toteutettava konsepti on luovuutta vaativaa jos mikä – ja Nina huomaa ilmeestäni, että se herättää myös epävarmuutta.

Keskustelemme epävarmuudesta. Sekin on osa luovuutta, ja se kannattaa vain hyväksyä.

Päädyn tekemään kahta erisävyistä oranssia, koska molemmat tuntuvat sopivilta. Toinen on keltaisempi, toinen punaisempi. Kauniita. Nina on hakenut omaan säteeseensä mielessään laventelinsinisen sävyä, mutta huomaa, että siitä onkin tullut lähes vaaleanpunainen, samanvärinen kuin neuletakkini ja kalenterini kansi.

– Jos ajattelet luovuutta, mitä näet mielessäsi?

Näen itseni tanssimassa vapaasti musiikin mukana.

– Entä jos kuvittelisit jonkun turvapaikan, mikä tai millainen se olisi?

Turvapaikkamielikuva on minulle tuttu monistakin yhteyksistä. Viime vuosina turvapaikkamielikuvani on ollut mökin laituri.

Rakennetaan siis laituri. Haemme hetken ajatusta siitä, minkälainen laituri on. Oikeasti se on harmaantunutta lautaa, mutten halua tehdä oikeannäköistä laituria, se olisi tylsää.

– Minkälainen sen muoto on, kapeneeko se?

Ei, vaan se levenee. Eikö se voisi olla sellainen järven kimalteleva pinta? Että se järven pinta olisi se turvapaikka, se laituri?

Rationaalinen ajattelu alkaa väistyä, mielikuvitus ja intuitio saavat tilaa. Tai ehkä neuvottelutilan sinisellä seinällä on vaikutusta?

Otamme sinistä muovailuvahaa ja alamme tehdä laituria, joka on järvi, tai järveä, joka on laituri. Siihen tarvitaan joukkoon valkoista, jotta saadaan sitä kimallusta. Kun sinistä ja valkoista painaa ja muotoilee yhteen, syntyy hienoja kuvioita. Olen aivan kuvioiden lumoissa. Muovailuvaha on mahtavaa!

– Miten nämä palaset laitetaan yhteen, minkä muotoinen tästä tulee? Ovatko reunat tasaiset…?

Haa! Miten sattuikaan. Muotoilen paloista laituria, jonka reunat ovat epätasaiset, ja kerron, miten juuri olen käynyt ystäväni kanssa Facebookissa keskustelua siitä, miksi paperikollaasieni palojen reunat ovat rosoisia eivätkä tasaisia. Koska elämä ei ole kiiltokuvankaunista, tasaista, siistiä, vaan rosoista.

Ja onhan minun pakko sitten näyttää kalenteristani muutama kollaasisivu. Ja vähän muitakin sivuja, joita olen tuunannut.

– Siinähän sinulla on oiva keino kuljettaa luovuutta mukana työssäsi!

Niinhän se on.

Lisäämme kimallukseen myös pieniä paloja keltaista ja oranssia. Lopputuloksena syntyy luovuuden laituri. Aika hieno. Voin palata mielikuvissani laiturille aina halutessani.

Tuloksena on syntynyt myös hiukan uudenlaisia ajatuksia työhöni liittyen – ja luovuuteen.

Kuvat luovuuden laiturista: Nina Rantala (rajaukset minun)