Laulutunneilla tulee mieleen enemmän tai vähemmän osuvia analogioita lauluharjoitusten ja elämän välillä.

Laulunopettaja käskee avartamaan tilaa kitalaessa ja kurkussa.

Elämässä pitäisi olla enemmän tilaa.

Opettajan – ja myös omien havaintojeni – mukaan ääni kulkee parhaiten, kun ”ei tee mitään” eli antaa äänen tulla vapaasti ja poistaa siltä turhat esteet (kuten että kieli tulee tielle, suu mutristuu, kurkunpää tai hartiat nousevat ylös).

Teen mindfulness- ja meditaatioharjoituksia, jotta opin vain olemaan.

Opettaja kehottaa lisäämään hengitystilaa alaselässä ja lapaluiden välissä – alaselkään voi kuvitella siivekkeet, jotka aukeavat alas ja sivulle.

Selkälihakset ovatkin jumissa. Jospa saisinkin hengityksen suunnattua sinne, niin jumitkin voisivat aueta.

Nyt alaselän lihakset sentään jo löytyvät, ja saan kylkilihakset auki. Kyllä niitä on etsittykin. Alkuun en saanut selässä tapahtumaan tai tuntumaan yhtään mitään, ja joskus purskahdin itkuun kesken tunnin.

Muutaman kerran pyörrytti pahasti, kun hyperventiloin. Alaselän lihasten löydyttyä hyperventilointi on vähentynyt. Opettaja on onneksi ymmärtäväinen, hän on koulutettu ammattilainen, joka ymmärtää myös psyyken ja hengityksen välisen yhteyden.

Vaikka vokaalit ja konsonantit vaihtuvat, yritän harjoitella pitämään äänen yhdessä ja samassa paikassa kitalaen takaosassa, jotta äänen laatu pysyy tasaisena ja se kuulostaa soljuvalta. ”Kuin suussa olisi iso projektori, joka heijastaa kuvaa sinne kitapurjeen taakse.”

Paikallaan olemista tarvitsen lisää elämääni, omassa tilassani, jossa olen vahva enkä muiden energioiden vietävissä.

Ja otsarypyt. Rypistän kuulemma tiedostamattani otsaani heti kun alan laulaa.

Taidan rypistellä muutenkin turhan paljon, peilikuvasta päätellen.

Mitähän se kertoo, että u soi nyt parhaiten, ja ä tulee liian eteen? Ehkä vain sen, että harjoituksia pitää jatkaa. Ihan pikkasen jo jännittää, kun oppilaskonsertti on tasan kuukauden päästä. Tuomiosunnuntaina…

Jos kuitenkin yrittäisi vähän vähemmän, olisi vaan tekemättä mitään, antaisi kylkilihasten aueta ja sulkeutua hengityksen tahdissa…

Aiheeseen liittyvää: Ramppikuumetta? Ei sitten yhtään!

Seuraa blogia

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

5 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: