Edellinen postaukseni (Outi Mäenpää ja transaktioanalyysi) sai siinä määrin hyvää palautetta, että tuntui oikealta jatkaa tunteiden käsittelyn teemaa. Kiitos kaikille palautetta eri yhteyksissä antaneille – tuntui hyvältä kuulla, että teksti oli herättänyt ajatuksia ja tunteita!

Ehkä tästäkin tekstistä joku löytää itselleen vertaistukea, saa jonkun pienen oivalluksen omaan elämäänsä liittyen, tai ainakin ymmärrystä erilaisia vaiheita läpikäyviä kanssakulkijoita kohtaan.

Pahoittelen, etten ole vielä saanut blogin kommenttitoiminnon korjaamiseen vastauksia, eli kommentointi toimii vain kirjautuneena WordPressiin – tai sitten voit kommentoida Facebookissa, halutessasi tietenkin yksityisviestillä tai kasvotusten.

Edellisessä tekstissä loikkasin lapsuudesta ja murrosiästä työelämään. Siihen väliin ja niiden lomaan mahtui tunnetyöskentelyn osalta monenlaisia vaiheita. Olen niitä kirjoittanut runoiksi, mutta runot ovat jossain määrin kryptisiä ja jättävät tarkoituksellisesti tulkinnanvaraa lukijalle (ah, reseptioestetiikka!).

Sairastuin vahvuuteen

Opintojeni alkaessa eräs läheinen ihminen kuoli. Sanoin itselleni, että minun on oltava vahva, pystyttävä olemaan toisten tukena; en antanut itselleni lupaa surra tai olla heikko. En tietenkään tuolloin tiedostanut, mihin tunteiden kieltäminen voi johtaa. Halusin olla heidän tukenaan, jotka olivat menettäneet kaikkein rakkaimpansa.

Paha olo purkautui välillä piikittelynä ja tiuskimisena juuri heille, joiden tukena olin päättänyt olla. Pakenin tunteita myös jumppaan: Jane Fondan aerobic-videot pyörivät olohuoneessa illasta toiseen jumppatuntien välillä. Tunnistin pakenemisen jossain vaiheessa myös itse, mutten osannut purkaa pahaa oloa muullakaan tavoin.

(Fonda on itse kirjoittanut jälkeenpäin olleensa aerobicin kehittäessään ”kehonsa ulkopuolella”, eli yhteys kehon ja tunteiden välillä ei toiminut. Hänen myöhemmät jumppansa ovat olleet keholle armollisempia, eivät kehon rankaisemista, kuten hän itse tulkitsi.)

Myrkytystila

Myöhemmin oma kehoni alkoi reagoida pahaan oloon monin eri tavoin. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että minun oli lopetettava vetämäni keppijumppa kesken tunnin, koska henki tuntui loppuvan. Sydän tykytti kaulassa ympäri vuorokauden, haukoin henkeä puhuessani, rinnassa tuntui pistävä kipu ja pää särki jatkuvasti. Minulla oli tunne, että kehoni oli jonkinlaisessa myrkytystilassa.

Ja niinhän se olikin, mutta kroonisen hyperventilaation eli liikahengittämisen diagnoosin saaminen kesti puoli vuotta. Ensin tutkittiin sydän. ”Ei muuta kuin juoksemaan vaan!”, sanoi kardiologi polkupyöräergometritestin jälkeen. Minä lähdin juoksemaan, ja sain ensimmäisen kerran jälkeen pitkäaikaisen limapussintulehduksen lonkkiini.

Allergia- ja keuhkopolilla älyttiin tehdä hyperventilaatiotesti. Hyperventilaatiolla eli liikahengityksellä tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö hengittää enemmän kuin elimistön tarvitseman kaasujen vaihdon vuoksi olisi tarpeen. Tämän seurauksena keuhkoissa poistuu verestä enemmän hiilidioksidia kuin aineenvaihdunnan tuloksena syntyy. Pienentynyt valtimoveren hiilidioksidimäärä ja siitä johtuva veren muuttuminen emäksiseksi aiheuttaa verisuonten supistumista ja moninaisia oireita. (Duodecim Terveyskirjasto).

Tämä oli se myrkytystila, jonka tunsin elimistössäni.

Sain lähetteen kolme kuukautta kestävään hengityskouluun. Ajattelin toiveikkaasti, että sen jälkeen olen taas kunnossa. Hengityskoulussa opin, että hyperventilaation kanssa on opittava elämään, se ei vain ”mene ohi” tai ”parane”.

Yritin opetella suhtautumaan rintakipuun ystävänä, joka ilmoittaa, milloin tahtia on hiljennettävä ja omaa kehoa ja mieltä pysähdyttävä kuuntelemaan. Helppoa se ei ollut.

Hengitän

loivennan väljennän pyöristän kipua,

yritän kuunnella.

Kipuni on mykkä.

– Satu Haapala, Savu kulkee polkua pitkin

Liikuntaharrastukset olivat jääneet, kun pienikin hengästyminen aiheutti rintakivun ja päänsäryn. Yritin alkeisjoogaa, mutta nopea hengitystahtini olisi tarkoittanut liikkeiden tekemistä paljon muita nopeammassa tahdissa, ja tunnit päättyivät kyyneliin.

Syyt,

vuosirenkaat

allani lattiassa.

Minä niistä raskas, täysi.

Liike, hengitys.

Rentous leviää

rengas renkaalta

kohti ydintä,

vuotaa ulos

pidäteltynä

tervaa, pihkaa, mahlaa, suolavettä,

vapaana, vuolaana,

luvan saaneena

lammikoksi,

imeytyy

syihin ja vuosirenkaisiin.

– Satu Haapala, Savu kulkee polkua pitkin

Siipirikko kitara

Laulaminen oli vaikeaa, kun ilmaa riitti vain lyhyeksi aikaa kerrallaan. Tunsin menettäneeni musiikin. Sitten luin työpaikalta julkaisutoiminnan kautta saatua Liisa-Maria Lilja-Viherlammen väitöskirjaa ”Minunkin sisällä soi!” – musiikin ja sen parissa toimimisen terapeuttisia merkityksiä ja mahdollisuuksi musiikkikasvatuksessa.

Tunsin, että tämä olisi juuri minua varten. Onnekseni Liisa-Marialla oli tuolloin mahdollisuus pitää opetus- ja tutkimustyön ohessa vastaanottoa, ja pääsin aloittamaan musiikkiterapian.

Ensimmäisellä kerralla Liisa-Marialla oli mukanaan kitara, josta puuttui yksi kieli. Symboliikka oli enemmän kuin osuvaa.

Soi siipirikko kitara,

minun ääneni.

Laulu on peili:

                      kerro kerro kuvastin

                      miks’ oon mielin murheisin?

Tule hiljainen huuto,

otan kämmenelleni,

kuuntelen.

– Satu Haapala, Savu kulkee polkua pitkin

Teimme aluksi niin kutsuttuja hiljaisen äänen harjoituksia (vrt. harmoninen laulu) sekä erilaisia improvisaatioita. Pikku hiljaa opettelin kuuntelemaan, miltä harjoitukset tuntuivat kehossa ja mielessä; harjoittelin sanoittamaan tuntemuksia ja tunteita, joskus löytämään myös ajatuksia tunteiden takana.

Liisa-Maria antoi omalla äänellään, pianolla tai muilla soittimilla minulle tukea, mutta myös haastoi hakemaan omia rajojani. Hän saattoi laulaa sekuntia eli yhden sävelaskeleen eroa, joka on niin sanottu riitasointu. Pysyin tiukasti omassa äänessäni ja lauloin kovemmin. Harjoitus oli voimaannuttava.

Helmenkalastajien opissa

Olin joitakin vuosia aiemmin kerran autolla ajaessani kuullut autoradiosta Georges Bizet’n Helmenkalastajat (Les pêcheurs de perles) -opperan aarian Je crois entendre, tosin trumpetilla soitettuna. Puhkesin sitä kuunnellessani yhtäkkiä itkemään vuolaasti, enkä yhtään tiennyt, mitä itkin.

Nadirin aaria Roberto Alagnan tulkitsemana.

Etsin käsiini kappaleen nuotit, ja aloin harjoitella aariaa. Ei juuri minkäänlaista tunnevaikutusta laulaessani, paitsi että kaunista melodiaa oli hienoa harjoitella. Sitten kadotin nuotit johonkin kaappien syövereihin.

Musiikkiterapian aikoihin ajattelin, että voisin pitkästä aikaa laulaa aariaa vaikka ilman nuotteja, ja katsoa, miten se vaikuttaa – jos vaikka pääsisin itkukohtaukseni alkulähteille. Aloin laulaa melodiaa pelkällä a-vokaalilla. Hetken laulettuani tunsin voimakkaasti, että olin laulamassa kaksikymmentä vuotta aiemmin kuolleen läheisen hautajaisissa (kyseistä aariaa ei ollut esitetty hautajaisissa, vaikkakin se oopperassa esitetään kuolleen rakkaan muistolle).

Sitten hanat aukesivat – tunsin kaiken sen surun, jonka olin kätkenyt vuosikymmenet.

Pääsin itkumuurin yli

surukiven sisään;

huilun huokaus,

kurjen huuto.

Suru ottaa syliin.

– Satu Haapala, Pirunpelto

Surun jälkeen tuli kiukku ja viha: Miksi jätit meidät? Miksi meille kävi näin?! Kenellekään ei pitäisi käydä näin!

Viha perkele,

pukeudut musiikiksi

etkä tule ulos

kuin laulamalla!

– Satu Haapala, Pirunpelto

Pääsin ajatuksiin tunteiden takana, tunnelukot aukesivat, pirunpelto rinnassa keveni. Työstimme Liisa-Marian kanssa surua ja kiukkua yhdessä erilaisin harjoituksin useamman kuukauden ajan, kunnes lopulta improvisaatioihin alkoi tulla mukaan iloisia sävyjä.

Kun vuoden kestänyt terapia päättyi, olin löytänyt musiikin ja laulamisen ilon takaisin elämääni – ja ylipäätään ilon, koska olin pystynyt kohtaamaan surun ja vihan. Olin myös oppinut lohduttamaan ja rauhoittamaan itseäni, tuntemaan omia rajojani ja tunnistamaan ja sanoittamaan tunteitani.

Musiikissa on kaikki vastaukset

Joskus terapiavuoden jälkeen lauloin jälleen kerran autoradion mukana jotain. Minulla on joskus tapana huvittaa itseäni laulamalla melodian sijasta improvisoitua alttostemmaa eli alempaa ääntä, tai vain matalaa perussäveltä.

Kesken laulamisen minulle tuli ajatus:

Pitääkö minun olla aina se, joka kannattelee muita? Pitääkö minun aina jaksaa? En jaksa! En halua!

Liisa-Maria oli sanonut minulle, että kaikki vastaukset, mitä tarvitsen, löytyvät musiikista. En ymmärtänyt sitä täysin silloin. Nyt oivalsin: musiikki luo yhteyden omaan itseeni, ja jos kuuntelen, löydän vastaukset, joita kulloinkin tarvitsen.

Jollekin toiselle yhteys omaan itseen voi löytyä metsästä, jollekin tunturista, jollekin retriitistä tai meditaatiosta. Tärkeintä on, että pysähtyy kuuntelemaan, ja antaa vastauksille mahdollisuuden nousta mieleen.

Tästä kaikesta oppimastani olen äärimmäisen kiitollinen niin Liisa-Marialle kuin elämällekin. Nyt käyn laulutunneilla, ja olen monen vuoden harjoittelun jälkeen saanut kehoani avautumaan yhä enemmän niin, että hengitys tuntuu niin alavatsassa, kyljissä kuin alaselässä ja lapaluiden välissäkin (no, lapojen välin kanssa on vielä haasteita, ja hartioiden pitämisessä alhaalla…). Ilma riittää paremmin pidempiin fraaseihin. Harjoiteltavaa silti riittää. (Tästä lisää aiemmassa postauksessani: Pieniä havaintoja elämästä.)

Harjoittelu jatkuu myös kehon viestien kuuntelemisessa. Aina en malta reagoida viesteihin ajoissa. Keho on paitsi viisas, myös ovela: rintakivun sijasta se tulehduttaa lonkat, hartian tai nilkan, minkä milloinkin.

Voi kertakaikkiaan, miten mielenkiintoinen kokonaisuus ihminen onkaan!

Minä hengitän laulua, hengitän!

Minä elän laulua, elän!

Älä katoa minulta, laulu,

älä sointuni suohon sorru!

Tule ylitse kaiken kiireen,

tule hentona, hiljaisena.

Tee kotisi korvani juureen.

Tule voimana virtaavana!

– Satu Haapala, Savu kulkee polkua pitkin

P.S.

Musiikkiterapia voi olla hyvin monenlaista, sen ei tarvitse perustua laulamiseen. Laulaminen oli minulle ominaisin tapa työskennellä.

Seuraa blogia

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

6 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: