Työpaikan kehittämispäivässä oli näyttelijä-valmentaja Outi Mäenpää pitämässä 2,5 tunnin valmennuksen itsensä johtamisesta, tunteista ja työelämässä käyttäytymisestä. Opin paljon itsestäni.

Esitys oli hyvin inspiroiva: tutkimusfaktaa, havainnollisia ja hulvattomia käytännön esimerkkejä karismaattisen näyttelijän esittämänä, paljon myös pariharjoituksia (melko haastavaa 150 ihmisen porukassa, mutta hyvin homma toimi!).

Outi Mäenpää on näyttelijä, teatteritaiteen maisteri (TeM),  Easel-ohjaaja (vaativan luokan tunnevalmentaja), Easel Coach-työnohjaaja, energiahoitaja, sekä improvisaatioteatteri Stella Polariksen perustajajäsen (1992-).

Kirjoitan omien muistiinpanojeni pohjalta joitain niitä ajatuksia, joita esitys herätti minussa. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtui paljon mielenkiintoista asiaa, mutta keskityn tässä tekstissä vain muutamiin asioihin. Haluan kohdata teidät lukijat avoimesti omana itsenäni, heikkouksineni ja virheineni, yrittämättä olla jotain muuta; tämä oli yksi aamupäivän tärkeimmistä opeista.


Jokainen meistä on ehjä, silti osittain rikki; vahva, mutta myös heikko.

ojassa vettä ja jääpitsiä


Kuka minä olen kotona ja työpaikalla?


Kysy itseltäsi:

  • Olenko etenevän vuorovaikutuksen esteenä?
  • Tyrmäänkö muiden ideoita, syönkö heidän energiaansa?
  • Tuonko valon tullessani vai syttyykö tilaan valo vasta, kun olen lähtenyt pois?
  • Miten reagoin eri tilanteissa kehollisesti, miten ajatuksellisesti? Puhuvatko kehoni ja suuni samaa vai eri kieltä?

Lapsuudessa saadut kokemukset ja niistä tekemämme johtopäätökset seuraavat meitä aikuisikään saakka. Sitä varmemmin, mitä vähemmän olemme niistä tietoisia.  Niiden lisäksi reaktioihimme, ajatuksiimme ja tunteisiimme vaikuttavat ylisukupolviset toimintamallit ja traumat. Ne siirtyvät kotoa myös työpaikalle. Niistä voi päästä irti, mutta ne pitää ensin oppia tiedostamaan tarkkailemalla omaa käyttäytymistään ja muiden reaktioita siihen.

Aikuinen ihminen ottaa vastuun tunteistaan niin kotona kuin työelämässä, ja kohtaa myös muiden tunteet rakentavasti aikuisminuuden kautta, ei lapsi- tai vanhempiminuuden toimintamalleilla (vrt. transaktioanalyysin minätilat).

Jäin miettimään, mitä lapsuuteni käyttäytymismalleja olen siirtänyt itse työpaikalle? Käyttäytymismallit näkyvät erityisesti kokouksissa ja muissa ryhmätilanteissa, toki myös kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa. Koenko tarvetta olla aina äänessä vai annanko tilaa muille? Olenko ylivastuullinen, jolloin muiden ei tarvitse ottaa vastuuta? Miten reagoin, kun joku esittää uusia ideoita?

kirjoittajan lapsuudenkuva

Sisko ja sen sisko

Vaikken ole sisarusparveni vanhin ja vaikka lapsuuteni oli turvallinen, olen lapsena omaksunut tunnollisen suorittajan toimintamallin (kuten aika moni muu meistä). Vaikka kuinka puursin, en tuntenut olevani tarpeeksi hyvä, koska isommat sisarukset osasivat aina enemmän ja paremmin. Etenkin isosiskon kanssa suhteeni oli hyvin kilpailuhenkinen: oli oltava vähintään yhtä hyvä, mielellään parempi.

Sisko sai aina kaikilta kehuja, pärjäsi koulussa todella hyvin ja oli niin kauniskin. Minä tunsin olevani harmaa hiirulainen, jota kukaan ei huomaa (ainakin murrosiässä). Toisaalta sisuunnuin tästä, ja kirjoitin päiväkirjaani:

”I do it my way. Jos kukaan ei huoli minua tällaisena, niin ei sitten – en lähde muuttamaan itseäni miellyttääkseni toisia. ”

Itsetuntoni perustaksi kasvoi ajatus, että haluan kelvata sellaisena kuin olen, vaikken olekaan joka asiassa hyvä. Huonommuuden tunne ja hyväksynnän hakeminen puurtamisen kautta tulivat kuitenkin mukanani työelämään.

(Onneksi olemme aikuisina löytäneet siskon kanssa toisemme tasavertaisina ystävinä, ja meillä on oikein sydämelliset välit!)

Miten kävi?

Siirryin esimiestehtävään ilman siihen saatua koulutusta, ja tunsin jatkuvasti olevani huonompi kuin muut keskijohdon esimiehet. Tunnistin itseni huijarisyndrooman kuvauksista.

Huonostihan siinä kävi – tai kävi niin kuin kävi, varmasti niin oli tarkoitus, enkä ilman noita kokemuksia olisi tällainen kuin nyt olen. Muutamaankin kertaan olin loppuunpalamisen partaalla, sain yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja kroonisen hyperventilaation diagnoosit (muun muassa, en nyt lähde sairauskertomuslinjalle). Edelleen kehoni reagoi stressiin ja paineeseen fyysisellä kivulla.  

Esimiehenä sain olla ja jouduin olemaan esillä ja äänessä. Usein koin, ettei minua kuunneltu tai otettu tosissaan (olisinpa silloin kuullut ja nähnyt Outin esimerkit statusviestinnästä!).

Kasvun paikka

Kun sitten siirryin esimiehestä asiantuntijaksi – helpottuneena, koska olin jälleen uupunut –, yritin tietoisesti varoa, etten päsmäröi, vaan annan tilaa uudelle esimiehelle. Kuitenkin mietin usein, sekä itsekseni että joskus ääneenkin, otanko liikaa tilaa tiimipalavereissa. Tarve tulla kuulluksi ja tuoda sanottavansa esille ei ole hävinnyt.

Entisestä esimiesasemastani on varmasti jäänyt päälle tietynlainen ylivastuullisuus, josta myös olen toisinaan pyrkinyt tietoisesti eroon, jotta muutkin saavat ottaa vastuuta. Mietin, onko ylivastuullisuudessa kenties mukana vanhaa, lapsuudesta peräisin olevaa pätemisen ja näyttämisen tarvetta – tai itse asiassa hyväksynnän hakemista – , vai onko kyse vain pikkutarkasta (joku voisi luonnehtia sitä toisellakin sanalla) luonteesta, joka tuli esille myös Thomas-analyysissa?

Outin esityksen yhteydessä huomasin myös, että olen valitettavasti aina joskus ollut niin sanottu mädättäjä, joka tyrmää muiden ideoita. En ole kauhean hyvä kestämään painetta (hyvä siis etten ole enää esimies); päällekkäiset deadlinet saavat putkiajattelun kytkeytymään päälle, enkä kykene ottamaan vastaan mitään uusia ajatuksia.

Tällaiset tilanteet on jatkossa hyvä sanoittaa muille, etten ole ideoiden eteenpäinviemisen esteenä enkä vie muiden energiaa.

Nimeä nimetön, sanoita sanaton

Tunteiden nimeäminen on tärkeää. Sanoittamaton kiukku nostaa tutkimusten mukaan verenpainetta jopa enemmän kuin ilmaistu tunne. On tunnistettava ja kohdattava kaikki ne tunteet, joita omiin käyttäytymismalleihin liittyy, ja tiedostettava, mitä ajatuksia tunteiden takana on.

Tunnistamattomia tai hankalalta tuntuvia tunteita voi helposti paeta jatkuvaan tekemiseen, syömiseen, päihteisiin tai muihin addiktioihin. Jos oppii kuuntelemaan sisäisen lapsensa tunteita ja käsittelemään niitä, osaa johtaa itseään ja käyttäytymistään.  

Olen opetellut nimeämään tunteitani aikuisiällä erilaisten terapioiden kautta. Oli aika, jolloin sanoin Tyksin kriisipolin psykologille, ettei mikään tunnu miltään. Musiikkiterapia oli minulle tie omiin tunteisiini ja ajatuksiin niiden takana, kiukkuun surun takana, ja sitä kautta löytyi myös ilo – ja musiikki, laulaminen –  takaisin elämääni. Pikku hiljaa löytyivät myös omat rajat. Tosin niiden kanssa on vieläkin harjoittelemista.

Tässä minä olen

Aamupäivän yhdessä pariharjoituksessa harjoiteltiin sanomaan parille: ”Tässä minä olen. Tällainen minä olen.” Seuraavassa harjoituksessa kysyttiin parilta: ”Hyväksytkö sinä minut tällaisena kuin minä olen?” Pari vastasi: ”Hyväksyn.” Ja vaihdettiin osia.

Harjoitukset sisälsivät sekä itsensä hyväksymisen sellaisena kuin on, että hyväksynnän saamisen toiselta. Aiemmin oli harjoiteltu purkamaan ja vastaanottamaan täyttä kiukkua. Itseäni harjoitukset koskettivat siinä määrin, että itkussa oli pidättelemistä, vaikka parina oli erittäin turvalliseksi kokemani ihminen. Harjoitukset menivät syvimpiin tunteisiin.

Jälkikirjoitus

Outin osuuden jälkeen hänen tehdessään lähtöä menin kysymään, saako halata, koska olin niin vaikuttunut kaikesta. ”Saa!”, hän sanoi, ja halasimme. Lähdimme yhdessä kävelemään kohti hissiä, ja hän kysyi, mitä teen työkseni. Kerroin olevani viestintävastaava, ja jostain syystä suustani tuli samaan syssyyn: ”Pidän tänään täällä runomeditaation.” Hän ihmetteli, mistä on kysymys, ja kerroin lyhyesti. Hän oli aivan innoissaan ja kyseli lisää. Sitten hän lähti (aamupäivän opetusten mukaan) kasvattamaan ideaa: ”Senhän voisi tehdä myös niin, että…”

Ja minä innostuin, koska olin juuri noin viikko sitten ajatellut, että voisin jatkossa ottaa runomeditaatioon mukaan uusia elementtejä. Sain häneltä luvan käyttää ideaa. Ensi vuonna siis luvassa jotain ihan uutta!

Seuraa blogia

Kommenttikenttä löytyy alempaa sivulta

Julkaissut Satu Haapala

Olen 50+ -vuotias äiti, viestintävastaava, runoilija ja ryhmäliikuntaohjaaja Maskun Lemusta.

Ota osaa keskusteluun

7 kommenttia

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: