Liikkumisen elämänkaari, osa 3

Inhoatko hiihtämistä? Eikö sinua saisi ryhmäliikuntatunnille, vaikka mitä maksettaisi? Persoonallisuutemme lisäksi myös aiemmat liikuntakokemukset voivat joko tietoisesti tai tiedostamattomasti vaikuttaa siihen, miten aikuisena liikumme. Olen tehnyt mielenkiintoisen matkan itseeni.

Kerroin Liikkumisen elämänkaari, osa 1 -tekstissä lapsuus- ja nuoruusajan liikkumisestani, ja siihen liittyvistä tunnekokemuksista ja rajoituksista. Osa 2 jatkoi tarinaa 17-vuotiaasta 37-vuotiaaksi. Tässä viimeisessä osassa päästään nykyhetkeen ja loppupohdintoihin asti.

n. 37 v.

Vaikka lapsena en tykännyt hiihtämisestä, siitä ei jäänyt minulle niin huonoja muistikuvia, ettenkö voisi aloittaa hiihtämistä uudelleen selkäkipujen helpottamiseksi. Lumitalvina pääsen valokuvahiihtämisen makuun: rauhallista hiihtelyä yksikseen lähipelloilla, myöhemmin Etelä-Lapissa järven jäällä.

Pysähtelyä, maisemien ihastelua ja kuvaamista. Ei kiirettä mihinkään. Pelloilta tai järven jäältä katsottuna metsät, tiet ja talot näyttävät erilaisilta. Ja selkä kuntoutuu.

Ohjaimissa jälleen

Löydettyäni takaisin liikunnan pariin Nia-tanssin kautta palaan ohjaamaan useamman vuoden tauon jälkeen. Ohjaaminen tuntuu edelleen omalta jutulta, olen kaivannut sitä.

Omassa ja lähikunnissa on pulaa ohjaajista, ja ohjaan välillä kolmeakin erilaista ryhmää samalla kaudella: naisten jumppaa, naisten ja miesten kuntoliikuntaa sekä venyttelyä. Saan kesken syyskauden nilkkani pahasti kipeäksi, ja totean, että kolme ryhmää on liikaa. Käy ilmi, että jalan lihakset ja jänteet ovat niin kireät, että nilkkajänteet tulehtuivat sen takia.

Jätän vuodenvaihteessa kaksi ryhmää pois. Päätös tuntuu aluksi vaikealta, koska olen jo ajatellut, että tämä on elämäni uusi suunta. Ymmärrän kuitenkin, että kehoni – tai mieleni – ei ainakaan nyt kestä useita ryhmiä työn ohella.

46 v.

Selkäkuntoutus

Selkäongelmat ovat taas vaivanneet pitkään liikunnasta, fysioterapiasta ja työergonomian tarkistamisesta huolimatta. Työterveyslääkäri ehdottaa Kelan tukemaa selkäkuntoutuskurssia. Pääsen kurssille, joka pidetään kolmessa jaksossa vuoden mittaan.

Kurssilla pääsen eroon kuntosalikammostani, kun käymme ihanan ryhmänvetäjämme kanssa Petrean kuntosalin laitteita läpi yksitellen selkäkuntoutujan näkökulmasta. Teemme ilman painoja, opettelemme oikeaa tekniikkaa. Tunnen, miten selkä tykkää.

Etenkin ensimmäisellä jaksolla selkäni asennossa on jatkuvasti korjattavaa niin kuntosalilla, uima-altaassa kuin kävellessä. Opin paljon oman kehoni hallinnasta, ja vuoden päästä koen saaneeni kurssilta paljon niin henkistä kuin fyysistäkin apua.

Kuntosalin vakituista käyttäjää minusta ei kuitenkaan tule. Mekaanisesta tekemisestä puuttuu musiikin ja liikkeen yhdistymisestä syntyvä tunne.

Itämaisen tanssin alkeita ja tanssiterapiaa

Käyn pariin kertaan eri paikoissa opettelemassa itämaisen tanssin alkeita, koska lantion liikkuvuutta parantavat liikkeet tekevät todella hyvää alaselälle ja tuntuvat muutenkin hyviltä. Selkä on aina harjoitusten jälkeisinä päivinä parempi. Harrastus kuitenkin jää: tuntuu vaikealta sovittaa sitä arki-iltoihin omien jumppien ja muiden harrastusten lisäksi.

Osallistun korkeakoululiikunnan tarjoamalle tanssiterapian lyhytkurssille. Tavoitteena on erilaisia liikkumisen tapoja kokeillen tukea itsetuntemusta ja tunteiden tunnistamista sekä kehittää mielen ja kehon yhteyttä. Pienryhmän muut osallistujat ovat opiskelijoita.

Teemme ohjattuja harjoituksia, joissa kuitenkin on tilaa omalle tunneilmaisulle ja improvisaatiolle. Puramme harjoitusten nostamia tunteita ja ajatuksia joko parin tai ohjaajan kanssa. Koen kurssin erittäin mielenkiintoisena ja antoisana, ja se lisää itsetuntemustani. Huomaan, miten kehoni etsiytyy harjoituksissa tanssilliseen ilmaisuun. Tunnen myös olevani valmiimpi harjoituksiin kuin osa opiskelijoista, joilla ei ehkä ole samanlaista liikuntataustaa kuin minulla.

51 v.

Uusia rajoituksia ja kylmäuintia

Olen kymmenisen vuotta sairastanut levottomien jalkojen oireyhtymää (tästä saat lisätietoja aiemmasta tekstistäni Levottomat jalat (RLS) – mistä siinä on kysymys?). Nyt ”levarit” alkavat oireilla liian rankan liikunnan jälkeen. Jos teen ohjaamani tunnin täysillä, seuraava yö menee tuskissa. Saman olen huomannut patikkareissuilla, kuten kerroin kirjoituksessa vielä pienemmältä Karhunkierrokselta.

Olen surullinen ja kiukkuinen, kun jälleen sairaus rajoittaa minua tekemästä jotain, mitä todella rakastan. Mietin, pitääkö minun lopettaa ohjaaminen. Päätän kuitenkin jatkaa, ja tehdä itse ohjelmat kevyemmin. Samalla minulle jää aiempaa paremmin mahdollisuus seurata osallistujia ja korjata tarpeen mukaan liikeratoja. ”Ohjaaja ei tee itseään vaan ryhmää varten”, opetettiin jo Turun Urheiluliiton ohjaajakoulutuksissa. Tämä piti sitten oppia tällä tavoin. Parempi myöhään…

Samaan aikaan lonkat ovat jälleen niin kipeät, että haen kortisonipiikit. Muistan, että Maskun Saunaparonilla on kylmäuintimahdollisuus, ja päätän aloittaa kylmäuinnin, josko se auttaisi kipuihin (kirjoitin tästä: Kylmäuintia ja Mambaa). Myös mieheni innostuu uudesta harrastuksesta, ja pian olemme Maskun Jääkarhujen jäseniä.

En tiedä, onko kiittäminen kylmäuintia, mutten tarvitse enempää piikkejä.

Syvemmälle keholliseen ilmaisuun

Joskus minä vielä tanssin jossain muiden edessä. Tämä ajatus on pyörinyt mieleni sopukoissa jonkin aikaa. Kesäkuussa 2020 suunnittelemme Veera Ruohomäen ja Tiltu Nurmisen kanssa marraskuun näyttelyämme ”Luon oman kieleni”. Kun Veera mainitsee sanat ”kehon kieli”, tiedän heti: se on siinä. Teen tanssiesityksen näyttelyn avajaisiin.

Hullua, sanoo järki – en minä ole mikään tanssija. Mutta tunne sanoo, että juuri niin minun pitää tehdä! Rikkoa omia rajojani, ilmaista itseäni kehollani, tällä kipuilevalla, liikkeitä hapuilevalla. Minä, joka olen oppinut ilmaisemaan itseäni parhaiten kirjoittamalla, ja opettelen tekemään sitä laulamalla.

Koreografia syntyy helposti, kun olen löytänyt sopivan musiikin. Teema löytyy Tiltu Nurmisen sanoista. Harjoittelen ohjelmaa lähes päivittäin, teen muutoksia, tunnustelen, lisään uusia liikkeitä, tunnetta.

Heinäkuussa 2020 ilmoittaudun syksyksi Turun AMK:n avoimen ammattikorkeakoulun Nykytanssin perusteet -kurssille. Tunteja on kahtena iltana viikossa, ja etukäteen jo pelottaa, miten jaksan tiivistahtisen uuden harrastuksen. Se tuntuu nyt kuitenkin tärkeältä. Toivon saavani sieltä vielä lisää eväitä omaan tanssiesitykseeni, sekä löytäväni kehollisen ilmaisun kautta jotain uutta itsestäni. Saan varmasti myös vinkkejä ja uutta liikekieltä omalle jumpparyhmälleni.

Yllättäen omaan tanssiesitykseeni kietoutuu mukaan myös isäni sairauteen ja kuolemaan liittyviä ajatuksia. Teema laajenee muodonmuutoksesta vapautumiseen.

Tanssin lisäksi minulla on vahva tunne, että jooga tai fascia-venyttelyt voisivat olla oikea suunta. Joogaan minulla on ollut aiempien hengitysongelmien takia kynnys lähteä, mutta nyt olen ylittänyt sen!

Voiko tästä oppia jotain?

Jo tekstisarjan ykkösosan lopussa tein havainnon siitä, miten omissa mielikuvissani lapsuuteni liikkumista hallitsivat erilaiset rajoitukset ja liikkumisen vähyys, vaikka tarkemmin ajatellen muistin liikkuneeni kuitenkin suhteellisen paljon ja monipuolisesti. Vääristyneet muistikuvat voivat heijastua aikuisenakin minäkuvaan ja jopa toimintaan.

Selkäongelmille voi kuvitella muitakin syitä kuin liiallisen istumisen ja liikunnan puutteen. Tähän liittyy kakkososan alussa mainitsemani tunnelukko, sekä tekstini ”Näytä minulle miten kävelet, minä kerron mitä sinulle kuuluu”.

Onko tällaisten mahdollisten ja oletettujen syy-seuraussuhteiden pohtiminen mielekästä jälkikäteen? Mielestäni on sen takia, että tiedostamalla mahdolliset tunnelukot niitä voi olla erilaisin kehon ja mielen menetelmin mahdollista avata.

Vaikka liikunnan käyttäminen vaikeiden tunteiden käsittelemisen välttelyyn ei ole huonoin mahdollinen pakokeino, tunteet on kuitenkin parempi kohdata suoraan. Omalla kohdallani tunteiden patoaminen johti osaltaan kroonisen hyperventilaation syntymiseen; voi myös miettiä, onko erilaisten kipujen taustalla tunnepatoutumia.

Jo tämän blogitekstisarjan kirjoittaminen on auttanut minua hiukan paremmin hyväksymään kehoni kaikkine kipuineen. Ja vahvistanut ajatusta, etten enää anna kipujen ja sairauksien liikaa rajoittaa liikkumistani.

Olen oppinut tiedostamaan, että minulla on taipumus kerätä stressiä ja kiireen tuntua kehoon jopa lihasten tulehtumiseen asti. Yritän vähentää kehon jännityksiä mindfulness- ja meditaatioharjoituksilla, työtä tauottamalla (ks. Pysähtymis- ja tietoisuushaaste, osa 1 ja osa 2) sekä aikatauluttamalla työtäni mahdollisuuksien mukaan väljemmin.

Hyviä asioitakin löytyy, kun katson koko tähänastista liikkumisen elämänkaartani. Huomaan, että nyt suunnitellessani ei-konseptoituja ryhmäliikuntatunteja yhdistän tunteihin lapsuudesta tuttuja elementtejä: luistelun sulavuutta, omaa ideointia niin välineiden käytössä kuin liikkeiden soveltamisessa ja yhdistelyssä.

Olen myös osannut hakea uusia, itselleni sopivia liikuntamuotoja, joskin usein kantapään kautta. En tiedä, miten kehoni kestää nykytanssin harjoitukset ja niiden lisäksi omien jumppien vetämisen, kun yhä enemmän kroppa on alkanut jumpan jälkeen kipuilla.

Yritän löytää ohjaamiseeni tavan, jolla säästän omaa kehoani, jotta pystyisin jatkamaan rakasta ja antoisaa harrastusta, ja antamaan samalla laadukkaampaa ohjausta ryhmälleni.

---

Mitä ajatuksia teksti herätti sinussa?

Seuraa blogia